Running Diaries

Keskinopeudet kilometreittäin. Täytyypä sanoa, että tämänpäiväinen treeni jännitti ihan oikeasti, sillä vuorossa oli ensimmäinen kunnon vk-lenkki. Vauhtikestävyyttä en varsinaisesti ole koskaan aikaisemmin kunnolla treenannut, jos lyhytkestoisia intervalleja ei lasketa. Pitkät lenkit olen usein juossut virheellisesti vk-vauhdilla. Nyt oli siis tarkoitus juosta ensin 1,61 kilometriä hitaasti, sitten 4,82 kilometriä nopeasti ja lopuksi taas 1,61 hitaasti. Osasin kerrankin pitää vauhtini alussa aisoissa, ja kun hidas osuus oli juostu, kiristin roimasti tahtia. Runkeeperin kertojaääni kertoi keskinopeuden viiden minuutin välein koko matkalta, joten en ihan pysynyt kärryillä, mikä todellinen vauhtini oli. Treeniohjelman mukaan nopea vauhti tarkoitti tällä lenkillä 5:23 - 5:29 min/km, mutta loppujen lopuksi alitin tavoitteen melkoisesti. Nopein kilometrini oli 4:58 min/km. Koko matkalla ensimmäisen 1,61 kilsan keskinopeus oli 6,01 min/km, nopean 4,82 kilsan 5:07 min/km, viimei

Taas uusi hyvä reitti plakkarissa. Eilen oli vuorossa lyhytkestoiset intervallit peruslenkin päätteeksi. Peruslenkki = 6,44 km eli neljä mailia, joka Runkeeperin treeniohjelmassa tuntuu olevan viikoittainen ylläpitävä pk-lenkki. Sitä sitten aina varioidaan. Satuin olemaan tuon perusmatkan loppuessa Vasaramäessä, ja olikin aika hupaisaa vetää siellä 20 sekunnin vetoja, joissa juoksunopeus oli täysillä. Ihanan vapauttavaa vetää niin lujaa kuin kintuista lähti, kun tiesi rutistuksen loppuvan jo 20 sekunnin päästä. Ei edes tuntunut kivuliaalta, vaan ihan kuin olisin saanut jostain voimaa yläkroppaanikin lisää. Ehkäpä ne salitreenit sitten kuitenkin tekevät tehtävänsä, vaikkei aina uskoisi. Vauhtileikittelyä oli 5 x (20s täysillä + 2min hidasta), ja kun vedot loppuivat, olin vasta ylittänyt Hippoksensillan. Lenkille tuli siis taas vähän ylimääräistä pituutta, ja viimeisen vajaan kilometrin metsätien juoksin reippaasti vauhtia kiristäen, jotta sain kunnon loppukirin. Keskinope

Eilen alkoi elämä voittaa, ja tänään uskaltauduin tunnustelemaan, miltä juokseminen reilun viikon tauon ja flunssan jälkeen maistuu. Olin yliarvioinut plussakelien ja sateen vaikutuksen, ja vedin jalkaani tavalliset juoksuaddut icebugien sijaan. Ihan hyvinhän niillä pääsi teillä, mutta pururadalle meno oli virhe. Pääskyvuoren pururata oli lähes kokonaan jään ja pehmeän liukkaan lumen peitossa, ja juostuani reittiä noin puoliväliin oli pakko hankkiutua pois metsästä. Alamäki Kohmontielle olikin sitten pelkkää liukumista, joten oli viisasta tulla liukuradalta pois, ennen seuraavaa sairauslomaa. Jalat tuntuivat ihan vetreiltä, vähän ehkä enemmän hengästyin alussa kuin yleensä, ja taas aloitin lenkin liian nopeasti. Ensimmäisen kilometrin keskinopeus oli 5:33 min/km, kolmannella kilometrillä se oli jopa 5:09 min/km. Koko matkan keskinopeudeksi tuli kuitenkin 5:50 min/km, mikä on ihan ok, kun ottaa huomioon, että tarkoitus oli juosta hidas lenkki. Joudun nyt hieman soveltamaan, kun

Taistoon käyn kera voimaruoan. Kirjoituksen otsikko nauratti kökköydellään joskus lapsuusvuosina, nyt enää tuskin tuhahduttaa. Liekö turha mainitakaan, keho vaatii edelleen lepoa. Piti käydä tänään oikein lääkärillä kuulemassa ammattilaisen suusta ohjeet olemiseen: malta nyt vain, ettei tule sitten pidempää sairauslomaa. Diagnoosi oli nimittäin niinkin originelli kuin virusinfektio, oireenmukainen hoito. Lepoa, hyvä nainen. Kerroin maratontreeneistäni, ja sitä suuremmalla syyllä kehotettiin kuuntelemaan kehoa ja malttamaan pari päivää lisää. Muuten voi iskeä sydänlihastulehdus ja pakkolepo pidentyä pariin kuukauteen. Tiedänhän minä, tympäisee vain tällainen puolitehoisuus. Periaatteessa on toimintakykyinen, mutta tosiasiassa tuntuu kuin jokaisella hengenvedolla vetäisi kivirekeä. Ymmärrän, että kaipaan nyt tätä lepoa, ja pian askeleeni on entistä voimakkaampi ja kevyempi. Sitten juoksu maistuu vielä makoisammalta. Käytiin kuopuksen kanssa lääkärin jälkeen Ruohonjuuressa

Juuri kun ehdin rehvastella flunssanestovarustuksellani, näyttää siltä, että olen saanut lapsiflunssan numero ehkäpä 42. Oireet ovat aina samat: väsyttää, paikkoja särkee, keuhkoputkea korventaa. Ja tämä on nimenomaan tauti, joka tulee silloin, kun lapset ovat kipeinä. Tätä se viime viikonlopun hidas palautuminen kaiketi tiesi. Olen kerrassaan tympääntynyt flunssakauteen, vihaan sitä. Tänään olen lääkinnyt itseäni juomalla noin viisi kuppia inkiväärillä höystettyä teetä, hengittänyt höyryn seassa Vicks Vaporubia ja hieronut ainetta suoraan rintakehääni, syönyt sinkkiä ja C-vitamiinia ekstra-annoksen. Saapa siis nähdä, miten käy huomisen intervallivetoni. Jos olisin viisas, sanoisin sen ilman muuta siirtyvän aikaan, jolloin olen taas voimissani. Vaan kun en ole, uskottelen itselleni, että kyllä nyt pikkulenkin voi ihan nopsasti käydä vetäisemässä. Tiedän tiedän, jälkitaudit ja niin edelleen. En vaan malttaisi yhtään odottaa, ja vihaan tällaisia käänteitä suurissa suunnitelmiss

Loistava 13 kilometrin siivu. 8 kilometrin kohdalla pienehköä hortoilua. Eilen vuorossa oli viikon viimeinen veto eli pitkä lenkki. Suurin haasteeni oli pitää tasaisen rauhallinen tempo ja tarkkailla, ettei vauhti karkaisi vauhtikestävyysalueelle, jolla yleensä olen pidemmätkin lenkit virheellisesti juossut. Peruskestävyysharjoittelu on kuitenkin pitkän matkan juoksua harjoitellessa kaiken a ja o, sillä se totuttaa liikuntaelimistön pitkäkestoiseen harjoitteluun ja kyky käyttää rasvoja energianlähteenä tehostuu. (Lisää kestävyyden käsitteistä täältä .) Peruskestävyyttä tarvitaan, jotta keho osaa säästää elimistön hiilihydraattivarastoja tasaisesti koko matkalle. Nyt olin valmistautunut kahdeksan mailin eli 12,87 kilometrin treeniin paremmin kuin viime viikon pitkikseen. Kartasta olin suunnitellut reitin, jonka arvelin olevan kutakuinkin oikean mittainen. Reitti kulki siis Skanssin takaa Kaarningon pirstoutuneiden kasvihuoneiden ohitse, metsän läpi aina Uudenmaantielle,

Jos en urheilisi, mistään ei tulisi mitään. Se tuli todistetuksi tänään, kun jouduimme jäämään neljän seinän sisälle vangeiksi pojan tultua kipeäksi. Kaikki suunnitelmat peruuntuivat, ja vietimme päivän kotona. Lapsia ei näy 38 asteen kuume ja räkätautikaan hidastavan, joten kellon lähestyttyä iltakuutta seinät alkoivat uhkaavasti kaatua päälle. Ei muuten, mutta olin totaalisen uupunut, ehkä eniten raittiin ilman ja hapen puutteesta. Lasten piirrellessä pöydän ääressä olin valehtelematta vaipumaisillani uneen, silmät eivät enää pysyneet auki kahvin voimallakaan. Onneksi on juoksu! Liiallisesta sisäilmasta mädättyneenä mietin, etten kyllä jaksa viedä roskista ennen lenkkiä, liikaa hommaa, kylmä, tympeää. Onneksi havaitsin idioottimaisen velttouteni ajoissa, vedin lenkkivaatteet niskaani ja nappasin roskapussin mukaani. Jo ensimmäinen hengenveto raitista ilmaa sai ajatukseni kirkastumaan. Lenkkiä varjosti hieman koko matkan kestänyt vatsakipu, joka matkan loppuvaiheessa siirtyi pa

Kun tavoite on selvillä, kannattaa muistaa hoitaa myös motivaattorit kuntoon. Koska väistämättä tulee päiviä, jolloin lähteminen ulkoilmaan tekemään jotakin hikoiluttavaa kiinnostaa yhtä paljon kuin kassissa muhineiden latureiden, kuulokkeiden ja mustekalojen irrottaminen toisistaan. Eilen oli sellainen päivä. Olin nukkunut huonosti ja katkonaisesti erinäisistä syistä, ja yritin levätä sitten päivällä, kun oli päiväuniaika. Päiväunethan eivät sovi minulle mitenkään, jos saatankin hetkeksi torkahtaa, lopputulos on epämääräinen sekoitus tympeää hyhmää ja juilimista päässä, usvan tuntua koko loppupäiväksi. Eilen vajosin juuri tällaiseen vilutuksen ja hitauden tilaan, kunnes kelluminen valveen ja unen rajamailla väkivaltaisesti keskeytettiin. Lisäksi jossakin limakalvoilla väijyi orastava flunssan uhka. Teki mieli niitata lenkkarit seinään ja kaivautua untuvapeiton alle velvollisuuksia piiloon. Ikkunan takana avautunut harmaus ei suoranaisesti nostattanut juoksufiilistä. Mutta koska o

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit! Kuuntelinpa nimittäin eilen suosikkiradiokanavaani Auran Aaltoja ja sain tietää, että Turussa järjestetään tulevana kesäkautena ennätysmäärä juoksutapahtumia. Toukokuun alkuun ajoittuu otollisia tapahtumia jopa kaksin kappalein: Turku City Run  ja Kakskerran ympärijuoksut. Sen lisäksi, että molemmat kiinnostavat, ne ovat samana päivänä. Kysymys kuuluu: kumpaan menen? Turku City Run olisi tasaisen maastonsa vuoksi iisimpi veto, mutta toisaalta Kakskerta tapahtumana kiehtoo kotikutoisuutensa vuoksi. Lisäksi maisemat olisivat huiput ja hengitettävänä merituulen raikastama ilma. Kakskerrassa on aika huisia mäkiä, olen ne monasti saarta ympäri pyöräillessäni saanut pakaroissani tuta. Jospa blogin mahdollisilla lukijoilla olisi sanasensa asiaan?  Toukokuun 9. päivä on joka tapauksessa täydellinen ajoitus Paavoa ajatellen, ja niin se on varmasti suunniteltukin. Eilen oli harjoitusohjelmani ensimmäinen virallinen maratontreeni. Suositus oli 6,44 kilometriä,

Aikeistani huolimatta tänään on pakko pitää lepopäivä. Keho anoo palautumista, tuntuu lyijynraskaalta eilisen rutistuksen jäljiltä. Huomenna maratontreeni alkaa tosissaan. Ensimmäisenä on vuorossa kepeä 6,4 kilometrin veto. Koska elämässäni on muutakin kuin juokseminen, treenejä täytyy vähän soveltaa. Eli huomisen juoksun toteutan kärryjuoksuna, kun vien ja haen pojan päiväkerhosta. Kärryjuoksu on sellaista, että lapset istuvat tuplarattaissa "päällekkäin", eli toinen ylä- ja toinen alaistuimella. Kärryt ovat kevyet, mutta varsinainen juokseminen kammottavan raskasta. Reitissä on loivia ylämäkiä, joiden aikana ei ole toiveitakaan puhumisesta. Kun poika yrittää jutella, äiti mutisee tuskissaan.  Kärryjuoksusta saa hyvin voimaa myös käsiin, ja lenkki ilman työntöjuhtana olemista tuntuu sen jälkeen erittäin kevyeltä. Maanantaina on myös salipäivä lihasvoiman kartuttamiseksi, eli ehkäpä on ihan hyvä kuunnella kehoaan ja lepuuttaa tänään.

7 - 8 kilometrin välillä Runkeeper jäi pauselle joten seurauksena kartalla pätkä linnuntietä. Tänään opin kaksi asiaa. Ensinnäkin: jos haluaa uuden reittivaihtoehdon plakkariinsa, matka kannattaa suunnitella huolellisesti kartan äärellä etukäteen, ettei käy kuten tänään. Unohdin nimittäin yhden kokonaisen kaupunginosan, ja siksi juoksu meni vähän plörinäksi. Olin suunnitellut juoksevani Uudenmaantien alikulkutunnelista Ilpoistentielle, jota pitkin siihen risteykseen, jossa tie haarautuu Uittamolle ja Katariinanlaaksoon. Olisin sitten juossut Haritun kautta Skanssiin ja kotiin Pääskyvuoreen. Eihän se mennyt ihan niin. Ilpoistentie yhdistyi Eteläkaareen paljon lähempänä kotia, mitä olin kuvitellut, eikä lenkistä sillä tavalla olisi tullut aikomani pitkä lenkki. Käännyin siis Eteläkaarta Uittamolle, ja kun tavoitin se oikean risteyksen, tajusin, että olin sivuuttanut Ispoisten olemassaolon kokonaan. Tuuli vastaan, mutta lenkki kulki kaikesta huolimatta joutuisasti. Käännyin Is

Ehkä on hyvä tehdä heti alkuun selväksi, miksi juokseminen on niin tärkeää ja juuri minulle se juttu. Juokseminen ylipäätään jakaa mielipiteet hyvin vahvasti: toiset eivät ymmärrä lajia lainkaan, mutta ne jotka ymmärtävät, ne ymmärtävätkin sitten tosissaan. 1) Juokseminen on vaivattomin laji. Juoksemista voi harrastaa missä tahansa. Lajiin ei tarvita muuta kuin omaa askellusta tukevat kengät (pakkaskaudelle omansa) sekä kuhunkin säähän sopivat vaatteet. Ei treenisaleja, ohjaajaa, aikatauluja, sitovuutta. Sen kun lähtee juoksemaan, milloin itselle sopii. 2) Juostessa saa hetken omaa rauhaa. Kaverin kanssa lenkkeileminen on hauskaa, etenkin pitkillä matkoilla, mutta varsinainen työ tehdään yksin. Kun kilpailet itsesi kanssa, voit kiukutella vain itsellesi, eikä siitä tule huono omatunto. Juostessa ajatus kulkee vapaasti, hengitys tihentyy, hiki alkaa nousta iholle. Keho lämpeää, aineenvaihdunta vilkastuu. Se kirvoittaa ajatukset kulkemaan vielä vähän lennokkaammin, ideoita synty

Tänään oli ensimmäinen virallinen maratontreeni, joskin vahingossa. Oikeasti treenaaminen alkaa ensi maanantaina, mutta jotenkin olin onnistunut kytkemään Runkeeperin  treeneistä ensimmäisen intervallitreenin, joten sehän sitten vedettiin. Matka oli 6,44 eli neljä mailia, jonka päälle tulivat neljä kertaa vedot 2 minuuttia hidasta, 20 sekuntia täysillä -juoksua. Kaikkiaan siis 7,99 kilometriä aikaan 41,35. Peruslenkkivauhti taisi olla vähän turhan nopea, se taitaa olla harjoituskauden alkuun se suurin kompastuskivi, johon täytyy kiinnittää huomiota. Tällä kerralla mikään ei häirinnyt, ei liian kuumat hanskat (sai ottaa ohuemmat juoksuhanskatkin jo puolivälissä pois), ja vaatteitakin oli juuri sopivasti. Säätila oli -1,3 astetta pakkasta ja lähes tuuleton ilmavirta. Täydellinen helmikuun juoksukeli siis. Juoksu kulki mainiosti, ja intervallit lenkin loppuun tuntuivat erityisen innostavilta. Odotan tätä harjoitusohjelmaa todella paljon, koska mielekkääksi juoksemisen tekee se, että