Running Diaries

Olen juossut tänä vuonna 428 kilometriä. Jos tahti jatkuisi vuoden loppuun samanlaisena, kilometrejä kertyisi koko vuonna yli 1 700. Hangosta Utsjoelle on 1 157 kilometriä, joten melko mittavaa olisi juoksentelu tätä tahtia. Mutta ei se jatku. Juoksijan on palattava hoitovapaalta töihin. Syksyllä juostujen kilometrien määrä auttamatta vähenee. Näin kova treenaaminen on sula mahdottomuus sitten, kun vuorokaudesta kuluu lähes yhdeksän tuntia työpäivään matkoineen. Perhe jäisi paitsioon, eikä se ole vaihtoehto. Viimeksi yritin pitää viikoittaisia lenkkejä yllä juoksemalla töistä kotiin (noin 13 kilometriä) kerran viikossa. Aika monena viikkona onnistuin, mutta vireystila ei ollut todellakaan paras mahdollinen. Juoksustakaan ei nauttinut järin paljon, kun ainoa motivaattori oli päästä mahdollisimman nopeasti kotiin. Olen myös varovaisesti alkanut pohtia aihetta Onko elämää maratonin jälkeen? , eli minkälaiseksi juoksuharrastukseni kesäkuun lopun kisatavoitteen jälkeen muodostuu

On sellainenkin harhaluulo, jonka mukaan motivaatio kasvaa käsi kädessä juoksukunnon kanssa. Eli kun kunto on huipussaan, juokseminen huvittaa aina. Ikävä kyllä tämä ei pidä paikkaansa. On olemassa erinäisiä muuttujia, jotka sotkevat korrelaation idean. (En ole matemaatikko saati tilastotieteilijä, mutta melkoisen itsevarmasti näyn käyttävän matemaattisia termejä, toivottavasti oikein.) Motivaatioon vaikuttavia muuttujia ovat muun muassa juoksijan vireystila, kellonaika, säätila, vuorossa oleva treeni. Maanantaina näytti huonolta. Kello oli jo iltakahdeksan, tuuli aivan törkeästi, oli kylmä, pimeä ja minä jo väsynyt päivän puuhista. Vuorossa oli kammottavat vedot, joista minulla vaadittavassa muodossa ei ollut edes kokemusta. Treenin mukaan minun piti juosta 1,61 kilometrin alku- ja loppulämmittelyjen lisäksi 7 x 800 metriä 45 sekunnin jäähdyttelyllä. Muistin taas yhtäkkiä, että asumme aivan urheilukentän kupeessa, joka sitä paitsi oli jo sula luistelukauden jäljiltä. Ei s

Puro solisee, kevät kohisee. Tänään juoksin juoksun, joka palautti minuun uskon juoksijana. Ja voin kuulkaa kertoa, että se tuli tarpeeseen! Juoksu ei ollut mitenkään erityinen, reitti oli jo kertaalleen juostu, joskin vastapäivään. Olennaista oli kepeys, joka jokaisella askeleella vallitsi kehossani, olossani ja juoksemisessani. Jalat olivat kevyet, mihinkään ei koskenut, tuntui, että olisin voinut juosta ikuisesti. Ennusmerkit eivät nekään olleet erityisen hyvät. Tuuli jäätävän kylmästi, ja hiekka pöllysi puuskaisina patsaina joka puolella. Oli pakko vetää huppu päähäni, muuten olisin jäätynyt pystyyn. Juoksu alkoi nimittäin vastatuuleen, mutta puolivälissä tuuli alkoi puhaltaa minua eteenpäin höyhenen lailla. (Hehheh.) Olen ehkä jossakin välissä maininnut, että en voi sietää tuulta. Sadetta rakastan, pakkanenkin menettelee, mutta tuuli on jotakin, mikä saa minut vihan vimmoihini. En pysty edes hengittämään vastatuuleen. Eri asia on tietysti kesällä, kun aurinko paahta

Maitorahkaa, mansikoita ja muscovadosokeria. Eläminen on oikeasti kovin helppoa ja mutkatonta, jos perusasiat ovat kunnossa. Jos ihminen saa riittävästi monipuolista ravintoa ja lepoa, kaikki muu sujuu kitkattomammin kuin jos nämä peruspilarit ovat mädät. Hyötyliikunnalla höystetty hikiliikunta tarpeeksi monta kertaa viikossa sujuu myös, kun keho on kunnossa ja jaksaa työskennellä. Terve mieli terveessä ruumiissa kiteyttää kokonaisuuden. Näin yksinkertaista sen pitäisi olla. Mutta katsotaanpa, mitä meillä täällä Suomessa on (toki myös muualla, mutta koska tunnen kotimaani parhaiten, keskityn siihen). Meillä on viralliset ravitsemusohjeet, joissa vannotaan kevyttuotteiden nimeen. Hyviä kokemuksia saadaan kuitenkin ruokavaliosta, jossa valkoiset jauhot ja sokeri on jätetty kokonaan pois ja kevyttuotteet kaupan hyllylle. Meillä on tuhansia dieettiohjeita, joilla saa painon hetkeksi notkahtamaan, jos kohta pian voi mättää itseensä turhakkeita kahta kauheammin ja turvota l

Ihan ensimmäiseksi: suursympatiani niille, jotka kärsivät siitepölyallergiasta ja kokevat kevään hankalaksi vuodenajaksi elää. Itselläni ei tuota riesaa ole, mutta tänä keväänä katupöly tuntuu muodostuvan sietämättömäksi ongelmaksi. Olen nyt kaksi päivää aivastellut, kun olen saanut jonkin pienen pölyhiukkasen nenäontelooni, ja siellä se vaan jaksaa kutittaa ja tehdä oloni tukkoiseksi. Viime viikolla juoksin yhteensä 51,7 kilometriä, mikä on minun tavoitteelleni kaiketi aika perusmäärä viikoittaiseksi treeniksi. Vaikka olen juoksennellut säännöllisesti nyt noin vuoden ja neljä kuukautta, juoksukilometrit ovat selkeästi lisääntyneet helmikuun alusta, jolloin treeniohjelmani aloitin. Se tuntuu. Ei niinkään jaloissa, mutta yleisolo on väsynyt, kroppaa väsyttää.  Tämä viikko on ohjelmassa palautteleva viikko, eli kalenterissa ei ole juuri ollenkaan vk-lenkkejä eikä varsinaista pitkistäkään. On siis aikaa mietiskellä muita juttuja. Mielessäni on alkanut pyöriä kesäkuisen maratonin

Kutakuinkin näin. Kuva täältä . Sain linkin ylläolevaan sarjakuvapiirrokseen isoveljeltäni, joka on muistanut juoksuharrastustani jo aiemminkin suosittelemalla William Goldmanin samannimiseen kirjaan perustuvaa jännityselokuvaa Marathon Man  (suom. Maratoonari). (Oli muuten ihan ok pätkä.) Kuva kiteyttää aika lailla koko maratonin syvimmän merkityksen. Omien äärirajojen kolkutteleminen rinnastuu äärimmäisen helvetilliseen oman kehon rienaukseen, ja koska palkkiona ovat juhlavat banaani ja t-paita, kokemus täytyy uusia mitä pikimmin uudestaan. Vaikka vain muistaakseen, olivatko infernaaliset kivut todella niin pahat vai olisiko mahdollista mennä kenties vielä pidemmälle. Harjoituskilometrimääräni kasvaa kuten pitää, koska juoksemaan oppii ilmiselvästi ainoastaan juoksemalla. Eilen kävin taas vähän harjoittelemassa, ja kuten aina, ennen lenkkiä tunsin suurta epäuskoa, jopa kauhua. Pari askelta riitti kääntämään pelon vahvuudeksi, ja niinpä aloin köpötellä viikon pitkistä puhtaa

Olin tänään yli kahden viikon tauon jälkeen salilla, ja sen huomasi! Ei sentään tarvinnut siirtyä totuttua pienempiin painoihin, mutta kevyesti treeni ei kulkenut. Eihän sen kuulukaan, mutta tarkoitukseni on sanoa, että näin pitkä tauko tuntuu selvästi lihaksissa. Hyvä että menin, ihan kuin lihaskunnon laiminlyöminen olisi tuntunut jonkin verran jo juoksussakin. Treenin päätteeksi ehdin venytellä jalkoja mukavan tovin. Toivoisin muutoinkin venyttelylle olevan enemmän aikaa ja malttia. Usein kehoni erikseen pyytää venytystä, kun jaloissa tuntuu jumeja. Tästä näkyy tulevan melko kovatahtinen treeniviikko, sillä viikkoon mahtuu muutenkin niin paljon kiirettä, että levolle ei juuri jää aikaa. Haluan tehdä kaikki ohjelman mukaiset juoksutreenit, joten tällä viikolla lepopäiviä tulee kokonaiset yksi, sekin meni jo maanantaina. Ensi viikolla on palauttelun vuoro, ohjelmassakin lenkit ovat järjestäen lyhyempiä. Tällä viikolla olen juossut kaksi intervallitreeniä. Tiistaina oli tarkoitu

Olen tässä mietiskellyt, mistä juoksemisessani on kyse. Mistä kaikki sai alkunsa? Olen juossut juoksemalla verrattain vähän aikaa, jos katselee menneisyyteen koko liikunnallista historiaani. Jotta saisin jotakin tolkkua tarpeeseeni edetä juoksemalla, seuraa omaksi muistinvirkistyksekseni katsaus tärkeimpiin liikunnallisiin muistoihini. 1978 Äitini vei minut satujumppaan, kun olin kaksivuotias. Siellä paukutettiin rytmiä kovaan ääneen rummusta. Minä äidyin itkemään, äiti vei kotiin. Palasin jumppaan vuoden myöhemmin, kun olin vähän karaistunut. 1981 Saatoin olla viiden vanha, kun olimme isäni kanssa hiihtämässä Paattisilla kummitätini mailla. Muistan, että sain hillittömän raivokohtauksen, koska sukseni lipsuivat. Myös isäni muistaa tuon raivarin edelleen. Silti kävimme isäni ja joskus veljienikin kanssa hiihtämässä tiuhaan, pidin siitä ja osasinkin kai jonkin verran. Luistelusta en pitänyt niin paljon, koska en ollut siinä niin hyvä, mutta kyllä silti luisteltiin. Silloin oli Tu

Kaksi juoksua on juostu sitten viime päivityksen. Edellisen kirmasin perjantaina, jolloin oli viikon neljäs lenkki, ihan tavallinen 6,44 kilometriä. Satoi, ja aikataulujen vuoksi treenistä tuli kärryjuoksu. Mutta se tuntui nyt jotenkin kevyemmältä kuin ennen. No tietysti, lumet ovat tiessään, eikä tarvitse jyrätä menopeliä enää halki sohjon ja jään. Mainiota. Oli erinomaisen mukavaa juoksennella sateen raikastamassa säässä osin Itäharjun omakotialueella ja sitten vielä teollisuusalueella. Kyytiläinenkin nautti menomeiningistä, ainakaan kärrystä ei sadehupun alta kuulunut ainuttakaan vastalausetta. Vauhti oli varsin letkeä, mutta täytyypä sanoa, että jo pelkän motivaation ylläpitämiseksi tällaiset rennot polkaisut ovat ihan välttämättömiä aina tiukempien ja pidempien treenien välimaastoon. Tällainen juoksentelu tuntuu melkein aina pelkästään mukavalta. Treeni 12/64: 7,72 km / 50:32 / 6:33 min/km Viikon pitkis olisi ollut vuorossa lauantaina, mutta jälleen muiden hommien vuoksi si

Vk-lenkit olisi varmaan hyvä ajoittaa aamupäivään, jolloin ihminen on tyypillisimmin virkeimmillään. Aina ei voi valita, ja eilen lähdin pk-vk-yhdistelmälle vähän ennen iltakahdeksaa. Olen juossut vauhtikestävyyslenkkejä vielä verrattain vähän, jos ei lasketa niitä kymmeniä pitkiä matkoja, jotka olen tehnyt virheellisesti vk-alueella peruskestävyyden sijaan. Ehkä siksi nämä treenit jännittävät etukäteen aina vähän. Lähinnä että miten muka jaksan juosta 6,44 kilometriä lujaa. Eilen oli siis vuorossa intervallitreeni, eli ensimmäinen 1,61 kilsaa hitaalla pk-vauhdilla, sitten 6,44 kilsaa nopeasti (5:23 - 5:29 min/km) ja lopuksi vielä 1,61 kilsaa hitaasti . Ajattelin mennä katsomaan, mitä monta päivää jatkuneet sateet ovat Lausteen pururadalla saaneet aikaan. Kahden ja puolen kilometrin reitti on paitsi lempilenkkini, älyttömän tiukka ja mäkinen, myös juuri oikean mittainen. Kun juoksen kotoa Lausteelle, siellä pari kierrosta ja samaa tietä takaisin, matkaksi tulee juuri 9,7 kilometr

Maanantaina jalat tuntuivat vielä uupuneilta lauantain pitkiksen jäljiltä. Etenkin vasen etureisi oli jotenkin jumissa tai ainakin tuntui aavistuksen kireältä. Urhoollisesti lähdin kuitenkin iltajuoksulle, vaikka ulkoa oli viety kaikki värit, sataa tihuutti ja tuuli. Sade ei minua haittaa, mutta tuulta vihaan. Ellei ole kesä ja järjettömän kuuma. Vuorossa oli perussiivu, 6,44 kilometriä ja lyhyet, nopeat vedot päälle. Tahtoo sanoa 5 x (20 s + 2 min). Päätin juosta vaihteeksi toiseen suuntaan, poispäin kaupungista. Maasto oli pääosin asvalttia ja tasaista alkuun, ja yritin pysytellä löysänpulskeassa palautteluvauhdissa.  Jos olisin päästänyt mieleeni hiipineen ajatuksen hieman pidemmälle, olisin ehkä lannistunut, mutta kuuntelin luureistani CMX:ää ja karkotin epäilyksen riiviöt pois. (En tajua, mistä tuo CMX tuli, olen kuunnellut bändiä viimeksi joskus 2000-luvun alussa opiskeluvuosinani Tampereella, mutta yllättävän hyvin maaliskuun harmauteen tuo pompöösin vokalistin elehti

Kalevantiellä loppui akku. Lauantain pitkälle pk-lenkille lähdin ainakin hyvin huilanneena. Vetäisin siinä päivällä nimittäin 1,5 tunnin päivänokoset. Voin vakuuttaa, että tuollaisen siivun jälkeen olo oli todellakin levännyt, ei hyhmäinen kuten vartin pikku-unosten tainnuttamana. Perjantainen pk-vk-yhdistelmä ei mainittavammin tuntunut jaloissa, ja olo matkaan lähtiessä oli luottavainen. Suurin haasteeni oli jälleen kerran pitää vauhti maltillisena niin, että se pysyisi 5:48 - 6:00 minuutin kilometrivauhdissa. Suuntasin samalle lenkille, jonka juoksin viime kesänä, sillä muistin matkan pituudeksi vähän päälle 14 kilometriä. Nyt oli tarkoitus vetää 17,70 metriä, joten lopussa pitäisi vähän soveltaa. Varissuon ohitse jatkoin Otto Korhosen katua Kaarinantien ylitse (siellä on mahtava Muumileikkipuisto!) aina Uudelle Littoistentielle ja siitä Vanhalle Littoistentielle. Maisemat Vanhan Littoistentien kulkiessa Littoistenjärven rantaa ovat aika kivat. Seuraavalla pitkik