Siirry pääsisältöön

Juokseminen on etuoikeus

Parikymppisenä näin unta, jossa molemmat jalkani oli jouduttu amputoimaan polven yläpuolelta ja minä istuin pyörätuolissa. Ehdin saada välähdyksenomaisen aavistuksen, mitä tuollainen kohtalo saattaisi tarkoittaa. Sitä ei tietystikään voi ymmärtää kukaan muu kuin tilanteen läpikäynyt ihminen, mutta unessa ehdin ajatella, että siinä se nyt oli, elämäni kahdella terveellä jalalla liikkuen ja urheillen. Yhtäkkiä tunsin tulikuumaa poltetta jalkojeni tyngissä, ja samassa sääreni alkoivat helpotuksekseni kasvaa takaisin. Mikä onni ja autuus, puhumattakaan tunteesta, kun heräsin ja tajusin, että kaikki olikin vain hirvittävää painajaista. Loikkasin sängystäni iloisempana kuin koskaan, solmin lenkkikengät jalkaani ja lähdin juoksemaan.

Tämä kokemus on säilynyt muistoissani tähän päivään saakka ja palautuu mieleeni aina aika ajoin. Se muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää on saada olla terve ihminen, jolla on neljä toimivaa raajaa. Pahin pelkoni pienestä asti on ollut, että halvaantuisin tai menettäisin muulla tavalla liikuntakykyni osittain tai kokonaan.

Esimerkki kehon osittaisen rapautumisen seurauksista on ollut lähellä syntymästäni asti. Äitini sairastui kasvuiässä polioon ja on kärsinyt taudin jäljistä koko elämänsä ajan, vaikka paranikin useiksi vuosiksi lähes kokonaan. Ehkä siksi olen vaalinut kykyäni liikkua ja urheilla niin kallisarvoisena asiana, kun olen nähnyt, mitä sen menettämisestä voi seurata. Tai mistä kaikesta voi jäädä paitsi, jos jalat eivät toimi ja tasapainoaisti on puutteellinen. Pelkkä tahdonvoima ei silloin riitä pyörällä ajamiseen tai suksilla etenemiseen.

Terveen kehon arvo palautui konkreettisesti mieleeni lauantaina, kun olin juoksemassa viikon pitkää lenkkiä Lausteelta Luolavuoreen kulkevalla kuntoradalla. Matkan varrella vastaani tuli nuorehko nainen, ehkä omanikäiseni, joka työnsi rollaattoria ja eteni lyhyin askelin hyvin hitaasti. Katseemme kohtasivat, enkä ihan hetkeen unohda hänen ilmettään. Siinä minä nyt menin: juosten, hiki otsallani ja täysissä voimissani terveen ihmisen puuskutus huulillani. Ja hän, kovia kokenut, sinnikkyydellä itseään kuntouttava, kohtalostaan nujertumatta.

Jäin miettimään, mikä hänen tarinansa mahtoi olla, oliko kyseessä lihasrappeutumatauti, liikenneonnettomuus tai muu vastoinkäyminen, ja kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Ja miten onnellinen minä olen, kun saan nousta joka päivä sängystä helposti ylös, suunnata vaivattomasti juoksemaan, kiinnittämättä näihin asioihin sen kummempaa huomiota. Ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Yritän muistaa, että kaikilla näin ei ole, ja että liikuntakyky ja terveys ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, joita kannattaa vaalia aina, eikä vain silloin, kun on sairas.

Ja se juoksu. Se oli mahtava, joskin aloitin sen melkoisen lujaa. Juoksin Luolavuoreen ja takaisin samaa reittiä, ja matkan pituudeksi tuli piirun vaille 25 kilometriä. Akku loppui, kun kilometrejä oli 20,60, mutta Fonectan reittilaskurilla sain koko pituuden selville.


Tästä on sukeutunut yksi lempireiteistäni.


Speksit olivat akun loppuessa lupaavat: 20,60 km / 2:00:52 / 5:52 min/km. Ihan varma en ole lopullisesta ajasta, mutta se oli jotakin 2:25:n ja 2:28:n välillä. Vauhtini ei siis viimeisillä kilometreillä olennaisesti hidastunut. Jano oli hirvittävä, ja siksi tilasinkin äsken uuden juomapullovyön, jossa pikkupulloja on kokonaiset kolme aikaisemman yhden sijaan.

Motivaatio on taas kohdillaan, ja viime viikolla juoksukilometrejä kertyi huimat 55,06. Tästä on hyvä jatkaa.   

Kommentit

  1. Joskus on hyvä pohtia elämää syvällisemmin. Itse ajattelin luistelun lopetettua, että en enää koskaan urheile tosissani tai kisaa. Toisin kävi. Urheilu on etuoikeus myös niinä päivinä, kun askel ei kulje. Tosi hyvä lenkki tullut sulle. Juostaan näköjään samoilla huudeilla. Ties vaikka törmättäis joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että koskaan ei parane sanoa ei koskaan!

      Ai samoja polkuja tallaillaan, oliskin hauska huikata joskus moit lenkillä blogitutulle 😊

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen