Running Diaries

On aika panna mahtava juoksuvuosi pakettiin. Alla olevat kuvat kertovat hienoista saavutuksista ja pienoisesta epäonnestakin, jotka vuoteen mahtuivat. Tänä vuonna olen juossut myös enemmän kuin koskaan: ennätykselliset 1 516 kilometriä. Jos nälkä ei lopu syödessä, ei liioin sammu juoksuhimo juostessa! Alan vasta päästä jyvälle, mistä lajissa on kysymys. Käänteentekevää oli hierojan ryhtyminen treenieni valmentajaksi ja laatijaksi kisakauden ensimmäisen tapahtuman, Turku City Runin, jälkeen. Harjoittelemiseen tuli uudenlainen rytmi, ja itseltäni keveni vastuu, kun joku muu alkoi suunnitella harjoitusteni sisältöä ja seurata kehittymistäni. Kesällä treenaaminen parani entisestään, kun sain harjoituskumppanikseni hyvän ystäväni Mariannen. Kummasti kaameat vetoharjoituksetkin taittuvat kevyemmin, kun on hyvää seuraa. Vuoteen mahtui monia hyviä kisoja: 9.5. Turku City Run 21,1K 1:55:43 24.5. Raisio Trail Run 10K maasto 55:16 27.6. Paavo Nurmi Marathon 42,2K 4:15:18

Joululahjaksi saadut kompressiotrikoot hyviksi todetut. Joulupäivänä ves' oli sysmustaa. Halistenkoskella tunnelma oli suorastaan maisemallinen. Joulupäivän lenkin speksit. Hyvää joulua kaikille lukijoille! Maltoin olla kolme päivää tekemättä mitään - taikka paremminkin sanottuna olemaan urheilematta - joulun alla "tekemättä mitään" ei ihan vastaa totuutta. Tiistaista torstaihin en kuitenkaan hikoillut kertaakaan lenkkareissa, mutta tänään perjantaina katkesi kamelin selkä ja oli päästävä myrskyn silmään. Ajatuksena oli juosta kevyt kymppi loppua kohden kiihdytellen, mutta juoksu kulki alusta lähtien vähän turhan kovaa, eikä lopputulos niin kevyt ollutkaan. Huomiseksi on suunnitteilla pitkis, otetaan silloin rennommin. Viime viikko oli rankin treeniviikko pitkiin aikoihin, ja raskaammaksi sen teki seitsenpäiväinen työviikko. Onneksi olen saanut koko jouluviikon huilata kotona, ja treeneistäkin on ollut vapaata. Kerrataan kui

Vuoden lopun paras oivallus. Jankutan taas tämänsyksyisestä pakkolevostani, mutta kun siitä oli oikeasti hyötyä. Myös henkisesti. Mietin nimittäin treenaamistani syvällisemmin ja tajusin, että olen harjoitellut liian kovaa. Olen uskotellut itselleni olevani paremmassa kunnossa, pystyväni kovempiin vauhteihin ja parempiin tuloksiin. Vetoharjoitukset olen tehnyt seurassa, joka on minua nopeampi. Tämä on lisännyt vettä myllyyni ja saanut minut lähtemään harjoituksiin liian kovaa. Kehittymiselle ja kunnon kasvamiselle ei ole hyväksi, että rääkkää kehoaan treenistä toiseen maksimikestävyysalueella. Vetoharjoitukset eivät ole tuoneet minulle itseluottamusta, kun olen lähes järjestäen joutunut luovuttamaan lopussa, eli olen tehnyt ensimmäiset vedot omalle tasolleni liian kovaa. Sitten ei olekaan jaksanut enää kiristää tahtia, ja lopussa on ollut ihan puhki. Onnistumisen kokemusta ei ole tullut.  Kesän ja alkusyksyn hakkasin päätäni seinään ja ihmettelin, kun kuntoni ei tu

Juoksija pimeydessä. Itsenäisyyspäivän pitkis. Lenkki kulki hyvin hapekkaassa säässä, saavutin jopa runner's highn! Samppalinnan maauimala talviasussa. Melko harmaata näin joulukuussa. Reitti on mahtava jokirantaa Koroisilta kohti keskustaa kulkeva tie. Vähän edempänä tie katkesi tulvivan joen vuoksi. Juoksemisesta on tullut osa minua. Jos en pääse juoksemaan, minusta tuntuu kuin flunssa olisi vienyt ääneni tai kuume sitoisi minut sänkyyni. Hengitän juoksemisesta. Mutta samalla juokseminen on muuttunut yhtä itsestäänselväksi kuin hengittäminen. Hengittämistä harvoin huomaa ennen kuin se vaikeutuu, se on itsestäänselvyys. Siksi kamppaileminen reistailevan pohkeen kanssa on saanut arvostukseni juoksemista kohtaan tänä syksynä korostumaan entisestään. Olen alkanut pitää pitkäjänteistä työtä arvossaan ja ymmärtänyt, että kehitys tapahtuu hitaasti, ei yhtäkkiä. Kuvittelin viime keväänä, että vasta alkanut vauhtikestävyystreenaami