Sykkeille huutia ja parempi kunto

No nyt!

Minulla on tapana lueskella illalla sängyssä ipadiltani seuraamieni juoksublogien uusimmat päivitykset läpi, jotta saan muiden treeneistä virtaa itsellenikin. Pari päivää sitten törmäsin minulle uuteen blogiin, Homeruniin, jonka kirjoittaja teki minuun niin suuren vaikutuksen määrätietoisella treenaamisellaan ja huimilla vauhdeillaan - puhumattakaan siitä että juoksutulostensa lisäksi hän on kahden pikkulapsen kotiäiti - että päivän viimeinen ajatukseni oli juosta seuraavana päivänä lenkki alle 140:n keskisykkeillä.

Olen ahminut jo kauan sitten suuren määrän juoksukirjallisuutta ja -tietoutta ja olen kyllä hyvinkin tietoinen peruskestävyyden merkittävyydestä. Tiedän, että 80 prosenttia treeneistä tulisi olla peruskestävyyttä kehittävää harjoittelua, jossa sykkeet ovat enintään 75 prosenttia maksimista (mieluummin alle). Jos oma maksimisykkeeni on noin 185 - 190, peruskestävyyslenkeillä keskisykkeeni saisi siis olla korkeintaan 142,5, ja tämäkin luultavasti vähän yläkanttiin. Tieto ja käytäntö ovat näköjään ainakin tässä päässä hyvin erilaisia käsitteitä. Nimittäin en ole koskaan, koskaan, juossut lenkkiä, jossa keskisykkeeni olisi noinkaan alhainen. Olen selittänyt itselleni, että juu, katsos, minulla ne sykkeet vain hyppäävät korkeiksi, ne ovat luonnostaan sellaiset. Luettuani Homerun-blogia tajusin, että eivät ne välttämättä luonnostaan niin korkeat ole, vaan yksinkertaisesti treenaan edelleen väärin ja kulutan itseäni liikaa. Ja sitten ihmettelen, miksi kehitykseni on niin hidasta ja vauhtini eivät kasva. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Päätin haastaa itseni, tuijottaa koko matkan pelkästään sykkeitäni ja pakottautua juoksemaan niin hitaasti, että ne eivät yksinkertaisesti nouse. Sykkeet toki vaihtelevat päivittäin eikä niidenkään varassa kannata orjallisesti roikkua, sitä paitsi tosiasia on, että sykkeissä on yksilöllistä vaihtelua paljonkin. Mutta nyt olen huomannut, että kovimmissakaan treeneissä, joissa annan kaikkeni enkä yksinkertaisesti pystyisi enää kovempaan suoritukseen, maksimisykkeeni on pysytellyt alle 190:ssä. Tämä viittaisi siihen, että eivät ne minun sykkeeni luonnostaan niin korkeat ole, olen vain juossut peruskestävyyslenkkini edelleen liian lujaa.

Lähdin matkaan. Nopeasti sykkeeni saavuttivat 140:n lukemat ja pomppivat vähän siitä ylikin. Vauhti tuntui etanamaiselta, suorastaan hiipivältä, ja välillä mietin, siirrynkö todellisuudessa yhtään eteenpäin. Vauhdin hurmasta ei ollut puhettakaan, ja jouduin oikeasti pakottamaan jalkani hiippaileviin askeliin. Mutta syke pysyi kuin pysyikin siinä 140:n tuntumassa. Ylämäissä se harppasi hetkessä lähelle 150:tä, mutta sitten hidastin taas vauhtia. Kesken lenkin minulle tuli puhelu, johon oli vastattava, ja kävellessäni syke laski äkkiä noin 110:een. Sain siis vastauksen siihenkin, kuinka kovaa sydämeni lyö reippaan kävelyn aikana.

Lenkille tuli mittaa päälle 8 kilometriä ja keskitahti oli 6:54/km, mukaan lukien tuo noin kilometrin kävelyosuus. Kaivoin esiin viime kesäkuiset kynnystestitulokseni, ja silloin aerobinen kynnykseni määriteltiin 151 sykkeeseen ja keskitahti 7:30:een. Pidin sitä tuolloin käsittämättömänä ellen jopa epäuskottavana ja jatkoin peruslenkkejäni muina miehinä aivan liian kovin sykkein. Nyt keskisykkeeni oli 143, ja lenkin jälkeen tuntui siltä kuin en olisi tehnyt yhtikäs mitään. Olo oli vain raikas ja pirteä mutta ei missään määrin uupunut tai rasittunut.

Oikein innostuin! Sain treeniohjelmaani kertarysäyksellä yhden variaation lisää, kun vihdoin tajusin, mitä kevyt lenkki tosiasiassa tarkoittaa. Olihan se totta puhuen tavattoman tylsää, mutta itsensä voi haastaa myös tuolla tavalla. Ymmärsin vihdoin ja viimein, että vain tällä tavalla saan oikeasti vauhtini kasvuun, kun aerobinen kynnykseni madaltuu ja jaksan pidempiä matkoja kovempaa vauhtia. Sieltä sen kehityksen luulisi tulevan. Nyt onkin jännää nähdä, miten paljon kehitys ehtii kehittyä uudella taktiikallani kesäkuuhun mennessä!