Härkätien hölkkä 20.8. ja syksyn kisasuunnitelmia

On jälleen aika yhden kisaraportin. Mutta koska näitä hölkkiä nyt tulee ja menee enkä suinkaan kaikkiin valmistaudu samanlaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi maratoniin, niin yhdistän samaan postaukseen myös syksyn kisasuunnitelmia ja muita kuulumisia. Tarkoituksena on osallistua pariin lyhyempään hölkkään ennen syksyn päätavoitteita, jotta saisin vauhtikestävyyttäni hilattua vähän kovemmaksi. Suoraan sanottuna etanan nopeudella koveneva vauhtini aiheuttaa minussa aika ajoin epäuskon tuntemuksia: onko intoni aivan toisella tasolla kuin fyysiset realiteettini? Pääsenkö ikinä tavoitevauhteihini? Kulkeeko juoksu koskaan niin kuin haluaisin? Tavoittelenko kuuta taivaalta? Onko kehitys tosiaankin näin hidasta? Enkö saa revittyä itsestäni enempää? Ja viimeiseksi: tuleeko minusta koskaan juoksijaa?

No, kaiken filosofoinnin lomassa lauantaina oli kuitenkin yksi hölkkä, joka kuului viisiosaiseen Running Challengeen. Se järjestetään lähikunnissa alku- ja loppukesän aikana. Nyt vuorossa oli haasteen kolmas osa, Liedon Loukinaisissa käyty Härkätien hölkkä, jonka järjestämisestä vastasi paikallinen Liedon Parma, Loukinaisten kyläosasto. Valittavana naisten ja miesten sarjassa oli 6,5 kilometriä sekä 13 kilometriä, joka kiersi reitin kahteen kertaan. Lisäksi tytöille ja pojille oli kahden kilometrin matka.

Valitsin 6,5 kilometrin vedon, sillä tasavauhtiset kovat juoksut, jotka kasvattavat vauhtikestävyyttä, ovat itselläni ainakin omasta mielestäni se heikoin lenkki. Olin paikalla ilmoittautumassa vähän jälkeen kymmenen, kun startti oli kello 11. Muun perheen olin jättänyt lähistöllä samaan aikaan tapahtuneeseen Maatilapäivään, jonne tarkoitukseni oli suunnata heti kisan jälkeen. Lämmittelyksi vedin parin kilsan rennon hölkän, tein liikkuvuusharjoitukset sekä kolme avaavaa vetoa. Venyttelin huolellisesti ja kävin useita kertoja vessassa. Lähtö tapahtui Loukinaisten koulun pihasta, joten koululla saattoi hyvin käydä tarpeillaan. Juoksun jälkeen sinne pääsi mainiosti myös suihkuun.

Oli nimittäin taas hellepäivä. Vaikka välissä oli jo parisen viikkoa sateisen koleaa säätä, kummasti hellelukemat kohosivat jälleen mittariin, kun minä olin lähdössä kisaamaan. Onneksi olin pukenut päälleni vain topin ja sortsit, sillä verkkaamaan laittamani pitkähihainen sai välittömästi hien virtaamaan ja olon tukalaksi. Auton lämpömittarissa oli 27 astetta lämmintä.

Nämä lyhyet, paikallisten urheiluseurojen hölkät ovat vain sitä itseään, nimittäin juoksua aikaa vastaan. Ei turhia krumeluureja tai karnevaalimeininkiä, ihmiset ovat tulleet puhtaasti juoksemaan. Ei sillä, että isoissa juoksutapahtumissa olisi mitään vikaa, mutta nämä tällaiset ovat omiaan koviin treeneihin, eikä kisaan tarvitse valmistautua useita päiviä. Mukana näytti olevan jälleen myös kovatasoista sakkia, mutta tunnelma oli yhtä kaikki rento ja hyväntuulinen. Asetuin lähtöviivalle aika eturintamaan, mutta viiva oli leveä, joten tunkua ei ollut. Selostajana oli joku varsinainen suupaltti, joka suolsi läppää taukoamatta. Olin tavoistani poiketen tutustunut juostavaan reittiin etukäteen, mutta sen profiilista minulla ei juuri ollut tietoa. Lämmittelyverkat tein reitillä, joten tiesin, että alussa olisi ainakin nousua.

Starttipistooli pamahti tasan kello 11, ja lähdin hyvää tahtia matkaan. Olin päättänyt, että juoksen ensimmäisen kilometrin vitosen vauhtia ja jatkan sitten tuntemusten perusteella. Alussa tahti ryöstäytyi vierellä olevien menijöiden mukana kovemmaksi, ja pari kertaa kelloa vilkaistessani huomasin sen näyttävän 4:20:n lukemia. Jos nyt puoli kilometriä painaa tuota tahtia, ei sen pitäisi loppukestävyyteen vaikuttaa. Annoin mennä, ja kun edessä kohosi mäki, tahti väistämättä hidastui.

Alkumatkaa varjosti kaksi asiaa. Olin syönyt puuroaamiaiseni kahvikupposella höystettynä kello 9:20, ja se oli liian lähellä starttia. Verkan jälkeen närästi ja oksennus nousi suuhun. Pelkäsin, että juostessa syöty sapuska alkaa tehdä tietään ulos. Onneksi ruoka oli tainnut sulaa juuri sopivasti juoksun alkuun mennessä. Toinen asia olivat raskaalta ja väsyneeltä tuntuneet jalat, joita olin rääkännyt edeltävällä viikolla porrastreeneissä. Myös sunnuntain polkupitkis ja sitä edeltäneet viisisataset olivat tuntuneet vielä viikolla. Vasemmassa polvessakin on viime aikoina ollut vähän joitakin tuntemuksia, joita olen pyrkinyt rullaamisella pehmentämään. Onneksi jalat juoksun edetessä vertyivät.

Ensimmäisessä ylämäessä missioni oli ottaa edelläni juossut Team Raju (Team Raju = raisiolainen juoksuseura) -paitainen mies kiinni, mutta yllättäen takavasemmalta minut ohittikin joku nainen. Sain kuitenkin seuraavassa alamäessä luotettavan alamäkirullaukseni päälle ja pääsin hänestä ohi. Kilometrin jälkeen alusta muuttui muistaakseni hiekkatieksi, ja nousu jatkui yhä. Jossakin vaiheessa ohitseni juoksi edeltävistä kisoista tutunnäköinen mies niin ikään Team Raju -paita yllään, ja päätin pysytellä hänen peesissään niin pitkään kuin pystyisin. Pääsin se toisen rajulaisen ohitse seuraavassa alamäessä ja mietin, että alamäkitekniikkani on tainnut kehittyä ainakin vähän.

Sitten reitti kiersi Hämeentien alikulusta Hämeen härkätielle Liedon Vanhalinnaan. Siinäpä sitä juostiin. Kuuden ja puolen kilometrin rykäys on niin lyhyt, että siinä pyrkii väistämättä juoksemaan alusta lähtien rennon kovaa, kuitenkin niin, ettei vedä itseään heti liian piippuun. Huohotin tasaisen tappavaan tahtiin, mutta tuntuma oli ihan ookoo. Kova kisavauhti on saanut tänä kesänä kuitenkin palleani tai kylkeni pistämään, niin tälläkin kertaa. Yritin keskittyä hengittämään tasaisesti ja rauhallisesti, ja se piti piston jotenkin aisoissa. Rajun mies oli koko ajan siinä edessäni, vaikka en saanutkaan häntä kiinni. Keskityin siihen, ettei takaani yksikään ainakaan pääsisi ohitseni, ja suunnitelmani piti loppuun saakka.

Puolivälissä matkaa oli mehutarjoilu, ja koska matka oli vaikkakin lyhyt mutta hikinen, mukillinen maistui oikein hyvältä. Neljän kilometrin kohdalla ohitimme Liedon Vanhalinnan, jossa veljeni hääjuhlat pidettiin yhdeksän vuotta sitten. Koko ajan juostiin hiekkatiellä, mutta profiili oli tasainen, joten erityisiä voimainponnistuksia ei tarvittu. Viiden kilometrin kohdalla aloitin mielikuvaharjoittelun: enää kierros Karikkoa jäljellä. Kylkipisto esti suuremman irrottelun, mutta kun päästiin Hämeentien laitaan ja jäljellä oli enää viimeinen suora, alikulku ja pieni kierros maaliin, sain aikaan jonkinmoisen loppukirin. Ikävä kyllä matka loppui vähän kesken, ja maaliin tullessa olisin voinut juosta samaan tahtiin vielä pidempään.

Hyvä oppi seuraavaan lyhyeen kisaan: pitää uskaltaa luottaa itseensä, että vaikka sen loppukirin aloittaisi parikin kilometriä ennen maalia, voimat kyllä riittävät, sillä lyhyellä matkalla paukut eivät ole kuluneet vielä loppuun. Ehkäpä sitä uskaltaa seuraavalla kerralla juostakin vähän kovempaa. Nyt helle, hiekkatie ja korkeuserot pakottivat minut pysymään jonkinlaisella mukavuusalueella, vaikka huohotinkin alusta loppuun. Silti maalissa jäi tunne, että vielä olisi ollut voimia mennä kovempaa. Loppuverkassa jalat olivat kuitenkin aivan poikki.

Lopputulos oli naisten sarjassa sija 6/15, ja aika 33:45. Olin hiljaa mielessäni tavoitellut 32:00 aikaa, mikä olisi tarkoittanut 4:55:n keskivauhtia, mutta siihen en kyennyt. Nyt keskitahti oli 5:11, mikä on kesän muihin hellevetoihini verrattuna ihan rivakkaa menoa.

Seuraava rykäys onkin sitten ensi lauantaina, jolloin järjestetään samaisen Running Challengen neljäs osa, Killin markkinahölkkä Raisiossa. Viiden kilometrin reitin luvataan olevan tasainen, helposti juostava ja nopea, joten sieltä lähden tavoittelemaan viiden kilometrin kisaennätystäni. Edellinen virallinen vitosen aikani on 25:02 viime huhtikuun Tulppaanijuoksusta, epävirallinen aikani on 24:30 juoksumatolta.

Ja sitten ne loppuvuoden suunnitelmat. Mietin pitkään, miten kuvio kannattaisi järjestää, sillä tavoitteenani on juosta vielä yksi puolikas ja siitä noin kolmen viikon päästä yksi täysimatka. Olin harkinnut Varsovan maratonia syyskuun lopussa, Hangon maratonia ja Espoon rantamaratonia. Selasin Juoksija-lehden juoksukalenteria, eikä mikään oikein tuntunut sopivan ohjelmaani. Sitten huomasin Vantaan maratonin 8. lokakuuta. Vantaalla olen juossut ensimmäisen kokopitkän maratonini lokakuussa 2008, ja reitti on ainakin tasainen. Kahdeksan vuotta sitten Vantaalla juostiin SM-maraton, ja oma aikani oli 5:09. Reitti kiertää neljä kertaa 10,5 kilometrin matkan, joten juostessa pääsee ainakin tunnustelemaan tuntemuksiaan tutuksi käyvissä maisemissa. Katsotaan, miten tällainen psykologia toimii.

Kolme viikkoa ennen kauden huipennusta ovat Ruissalojuoksut, joissa osallistun ensimmäistä kertaa Ruisrääkkiin eli puolikkaalle. Kerran aikaisemmin olen juossut puolet lyhyemmän Ruisriikin. Tampere Countryside Marathonin jälkeen Ruissalon mäet eivät tunnu mäiltä laisinkaan.

Esikoinen aloitti uimatunnit eilen lauantaina, ja suunnitelmissamme oli, että koko perhe olisi saanut harrastuksekseen viikoittaisen uimakerran aina samaan aikaan. Uimahalli on kuitenkin tuohon aikaan muulta yleisöltä jo suljettu, joten jouduimme luopumaan aikeestamme. Sen innoittamana menimme kuitenkin tänään koko perhe uimaan. Me aikuiset vuorottelimme lasten ja oman uintimme kanssa: käväisin kokeilemassa 50 metrin altaassa, miten vapaauinti sujuu.

Olen uinut vapaauintia viimeksi kolme vuotta sitten odottaessani kuopustamme. Alku olikin tänään aikamoista räpiköimistä. Ensin en uskaltanut painaa lainkaan päätäni veteen, ja sitten hengitysrytmin löytäminen oli todella vaikeaa. Tuntui siltä kuin olisin ollut hukkumaisillani, ja olin aivan hengästynyt. Oli pakko pysähtyä puolimatkassa tasaamaan hengitystä ja huilaamaan. Kolme vuotta sitten olin saanut hengitystekniikkani hiotuksi sellaiseksi, että vedin henkeä joka kolmannella vedolla, nyt pystyin pidättämään hädin tuskin joka toisen ajan.

Parisataa metriä räpiköityäni aloin muistaa, miten homma toimii. Ryhdyin puhaltamaan ilmaa ulos jo siinä vaiheessa, kun pääni vielä oli vedessä, jotta sain maksimaalisen määrän ilmaa sisääni pääni ollessa käännettynä. Sain rauhoitettua vedot ja muistin, miten käsien asennon tulee olla, jotta saan vedestä mahdollisimman hyvän vastuksen. Parisataa metriä kulki ihan hyvin, ja sain päälle uintihimon. Loppujen lopuksi uin 550 metriä. Vapaauintitekniikka on siitä hyvä, että pääsee väistämättä lujempaa kuin rintauinnissa, eivätkä kaakelit ala kyllästyttää. Uinti on myös mitä parhainta palauttelua, ja juoksusta väsyneet jalkani eivät ole enää niin jumissa kuin aamulla. Taidanpa ryhtyä käymään uimahallissa useammin, nyt kun lapsetkin ovat jo siinä iässä, että siellä mielellään aikaansa viettävät.