Running Diaries

Matin sanoissa piilee kullanarvoinen viisaus. Kun olin pieni, meillä katsottiin paljon urheilua. Istuin nenä kiinni ruudussa, kun Matti hyppäsi korkealta hyppyrimäestä milloin missäkin kisoissa. Muistan myös, miten jännitin naisten ja miesten yksilö- ja viestihiihtoja. Olen sen verran iäkäs, että muistan, miten v-tyyli tuli mäkihyppykisoihin ja miten perinteisen rinnalla alettiin hiihtää vapaatyylillä. Nopeasti nuo lajivariaatiot hyväksyttiin suomalaiskatsomoissakin pakollisista soraäänistä huolimatta. Katselin urheilua sekä talvella että kesällä, ja vaikka kirjoitin kuudennella luokalla ainekirjoituksen Tapio Korjuksen MM-kullan arvoisesta heitosta ja sain siitä puhtaan kympin, olen ollut aina erityisesti talviurheilun fanittaja. En ole koskaan pysähtynyt miettimään, miksi näin, mutta nyt syy tuntuu selvältä. Talviurheilussa olosuhteet tekevät kokonaisuudesta vielä kaksi verroin vaativamman, pakkasta voi olla parikymmentä astetta ja lunta tuiskuttaa naamaan, mutta sieltä vain ka

Olen täydellisen ihastuksissani löydettyäni kokonaan uuden lajin ja ratkaistessani samalla ikiaikaisen pulmani, miten saisin treenattua riittävän matalilla sykkeillä, jotka kehittävät parhaiten peruskestävyyttä. Aerobinen kynnykseni on 152, ja suurimman osan treeneistä tulisi tapahtua sykearvon tuntumassa tai sen alle. Tosiasia kuitenkin on, että kun juoksen, sykkeeni ei paljon alle tuon kynnyksen koskaan ole. Ikinä se ei ainakaan ole 130, joka olisi noin 70 prosenttia maksimisykkeestäni. Reippaalla kävelyvauhdilla en taas saa sykettäni nousemaan kuin 110:een, ylämäissä satunnaisesti 120:een. Useimmiten kävelylenkkien keskisyke on kuitenkin sadan pinnassa tai alle.  Peruskestävyyttä kehittävä sykealueeni on siis treenatessani ollut jatkuvasti paitsiossa. Vain luisteluhiihtämisellä syke pysyttelisi toivotuissa lukemissa. Vaan kun ei ole lunta,  hiihtämään ei pääse riittävän usein. Hiihtoputki on Paimiossa, mutta eipä sinne tule kovin usein lähdettyä.  Viime lauantaina päätin k

Upeassa kelissä saatiin lauantaina juosta. Huomasin jokin aika sitten Facebookissa mainoksen Pukinsalmen maratonista, pienestä juoksukisasta, jossa valittavana oli 10 kilometrin, puolimaratonin ja täysmaratonin matkat. Osallistujien maksimimäärä pienimuotoisesta järjestelytoimikunnasta johtuen vain 50, ei numerolappuja eikä ajanottoa, vaan jokainen juoksija katsoisi aikansa itse ja kirjaisi maaliin tultuaan vihkoon. Paikkana Turun oma keidas Ruissalo, jossa reitille osuisi muutama mehukas mäkikin. Kisaviikolla kovemmat treenit olivat tiistaina, kun osallistuimme miehen kanssa viikoittaiseen Turku juoksee -vetotreeniin, jossa ohjelmassa oli Gösta Holmérin fartlek-spessu: 6 - 10 x 2'/2'. Vedin seitsemän vetoa, enkä hätyytellyt aivan maksimia, mikä tuolloin jäi vähän harmittamaan, olisi mennyt vielä yksi kovemmalla sykkeellä. Mutta lauantaita ajatellen se oli ehkäpä ihan hyvä. Torstaina vietin ensimmäisen liikunnattoman päivän marraskuussa, jotta voimia riittäisi lauantail

Kuva Parmaharju Traililta 14.10.2017. Kuva: Antti Suonpää. Kuva on eri kisasta ja rapsakin jo yli kuukauden vanhasta tapahtumasta, mutta näillä mennään. Kävimme juoksemassa kympin Kaarinan syysmaratonilla mieheni kanssa 7. lokakuuta. Edellisen sileän kympin olen juossut Raisiossa viime vuoden elokuussa aikaan 53 jotakin. Edelliskerrasta oli siis yli vuosi aikaa ja välissä pitkiä juoksutaukoja hamstring-syndrooman ja ylikunnon takia. Tänä syksynä olen vihdoin saanut treenit käyntiin ja kuntoutuksen ansiosta takareiden lähestulkoon kivuttomaksi. Lokakuun alussa ajatuksena oli vielä juosta Parmaharju Traililla 20 kilometriä ja mennä Kaarinaan rykäisemään kymppi alkupalaksi. Parikymppiä oli lopulta liikaa, mutta kymppi onnistui. Kaarinan syysmaraton oli minulle kisana uusi tuttavuus, joten odottelin innoissani reittiä, jonka olin kuullut olevan tasainen. Eipä ollut paljon odotuksia vauhdista, sillä tiesin kuukausien tauon säännöllisessä ja tavoitteellisessa treenaamisessa iskeneen

Sain Lenkillä pilkkujen kanssa -Raidalta varvashaasteen 20. syyskuuta. Nyt on sopiva hetki paljastaa kymmenen osasta itsestäni, jotka ovat rakkaan juoksuharrastukseni kannalta erittäin olennaiset kappaleet, jo pelkän tasapainoaistin vuoksi. Minusta haaste oli alusta lähtien aika hauska. Siis muiden juttujen lukeminen sekä oman kirjoitukseni suunnitteleminen. Jos teinivuosinani en osannut nimetä itsestäni kohtaa, jota en olisi vuoron perään inhonnut, varpaat taisivat olla sellainen. En muista, että varpaani olisivat tuottaneet minulle elämää suurempaa tuskaa, tai jalkateräni ylipäätään. Varpaani eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle varsinaista haittaa, omalla olemisellaan. Itse olen saattanut toimia niin, että varpaat ovat kipeytyneet ja siksi häirinneet. Minulla on ollut aina aika pieni jalka. Ennen lastensaantia kengänkoko vaihteli 36:n ja 37:n välillä, raskauksien jälkeen jalkaterä ilmeisesti leveni ja koko muuttui 37 - 38:aan. Olen perinyt pienet jalkani äidiltäni,

- Kato, miten toi tuolla juoksee, onks se eksynyt? - Ei, kun se on Henri Ansio loppuverkalla. Jos on yhtä vauhdikas askel kuin Ansiolla, eipä se miltään loppuverkalta näytä. Naurattaa vieläkin tuo dialogi, joka käytiin autossa pois lähtiessämme. Yhdeksän kilometrin kohdalla edessä kohosivat nämä. 192 askelmaa Parmaharjun mäkihyppytornin hapotusportaita. Olin Turku Trail Cupin Maarian osakilpailun jälkeen niin tohkeissani, että ilmoittauduin ensimmäisenä kauden viimeiseen polkujuoksukisaan, Parmaharjulle, ja vieläpä 20 kilometrin matkalle. (Olen muuten tietoinen, että minun pitäisi kirjoittaa ensin se Kaarinan syysmaratonin kymppirapsa, mutta nyt innostaa tämä saada tuoreeltaan julki.) Oli taas tuhat rautaa tulessa, miehen piti hakea kuopuksen nelivuotiskakku huomiseksi torilta aamuyhdeksältä, poika piti heittää puoli kymmeneksi kaverilleen, jonka kanssa pääsisi futistreeneihin, sitten noukkia Taivaanrannan juoksija -Anne Kuralan kylämäen edustalta kello 9.45 ja ajaa Par

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Omaa juoksua olisi hyvä välillä kuvata videolle. Toistaiseksi olen saanut aikaiseksi vain still-kuvia.   Vihdoin olen saanut treenivaihteen päälle. Ja nyt viikon ajan juostua jopa ilman sitkeää seuralaistani, takareiden kiristystä ja kipua. Kerron siitä ja syyn selviämisestä ensi kerralla, mutta nyt on luvassa erilaisia vetoharjoituksia, joilla tavoittelen enemmän voimaa ja kovempaa vauhtia. Olen päättänyt tehdä yhden vetoharjoituksen viikkoon, ja aika hyvin se on tähän mennessä onnistunutkin. Vain kerran vedot ovat jääneet tekemättä, kun lomailimme Espanjassa ja siellä oli totaalinen lomavaihde päällä, kerrankin. Ensimmäisellä kerralla olimme miehen kanssa Ruissalon Kansanpuiston vetosuoralla tekemässä 500 metrin vetoja parin minuutin palautuksella. En ollut juossut kovaa ikuisuuksiin, vetotyyppisesti viimeksi keväällä, viissatasia ehkä vuosi sitten. Ajattelin, että kuusi vetoa on ihan riittävästi, mutta siinä juostessa kävi selväksi, että on parempi

Messujen näytteilleasettajia. Juoksukoulu Vauhtisammakon Anni  otti yhteyttä ja kysyi, haluaisinko osallistua  Juoksumessuille , jotka järjestetään Turussa Vauhtisammakon toimistolla (Sirkkalankatu 13) 30. syyskuuta. Ilahduin pyynnöstä, sillä ohjelman perusteella messuilla on vaikka mitä itseänikin kiinnostavaa juoksuaiheista ohjelmaa ja nähtävää. Lisäksi oli kiva huomata, että vaikka blogini on kellunut hiljaisuudessa läpi kesän, se noteerattiin silti mukaan. Messujen yhtenä ohjelmanumerona on Juokse juoksubloggaajien kanssa -lenkki,  johon siis osallistun bloggaajan ominaisuudessa. Lenkin reitistä vastaavat Endorfiinikoukussa-blogin Elina sekä turkulainen juoksijapariskunta Tanja ja Jarkko. Mukana lenkillä ovat myös muiden muassa Susanna , Poppis , Jenna ja Katri . Yhteislenkki kestää tunnin ja alkaa kello 14.15 Vauhtisammakolta. Luvassa on kevyttä hölkkäilyä ja höpöttelyä bloggaajien kanssa. Lähde sinäkin lenkille! Juoksumessuilla on vaikka mitä nähtävää. Itseäni kiinnos

Kuva: Maaria Trail / Turku Trail Cup. Märillä ja liukkailla poluilla oli tunnelmaa. Olen todistettavasti päässyt osallistumaan myös toisiin juoksukisoihin tänä kesänä takareisiongelmista ja harjoittelemattomuudesta huolimatta. Joskus NUTS Ylläs Pallas -kisan jälkimainingeissa muistan ilmoittaneeni mieheni ja itseni Turku Trail Cupin Maarian osuudelle, joka juostiin 19.8. Kisaraportti on ainaisten kiireiden vuoksi jäänyt kirjoittamatta, mutta yritän nyt palauttaa mieleeni tuon mutaisen ja märän mutta sitäkin hauskemman kokemuksen. Ylläksen polkujuoksuturneen jälkeen olin kokonaista neljä viikkoa juoksematta, ja oikeastaan urheilemattakin. Ainakin oli tullut huolella palauduttua ja annettua kaikenmaailman kroonistuneiden vaivojen parantua. Olin pari viikkoa Italiassa opintoihini liittyvässä kesäkoulussa, ja siellä oli niin tiivis aikataulu, että kävin vain kerran uimahallissa kauhomassa 1,6 kilometriä vapaauintia. Kiirettä piti vielä viikon Suomeen palattuani, mutta sitten vi

Mahtavat näkymät hotellihuoneen parvekkeelta. Löydätkö poron? You say climb and I say how high?! Nyt olen juossut elämäni hienoimmissa maisemissa, Suomen tunturilapissa. Mahtava polkujuoksukokemus jylhiä tuntureita ylös alas tahkoten on yksi mieleenpainuvimmista, jota taatusti muistelen vielä vuosien päästä. NUTS YlläsPallas oli ihan todella hienosti järjestetty tapahtuma, jossa näki oikeastaan pelkästään iloisia kasvoja ja innostuneita ilmeitä. Olen siis loputtoman tyytyväinen, että kaikesta huolimatta lähdin starttiviivalle, vaikka etukäteen tuntui siltä, että jumalat ovat todellakin päättäneet, että minä en tänä kesänä enää juokse. Lähdimme Mariannen kanssa matkaan torstaiaamuna junalla Turusta. Olin pakannut kaikki kamppeet huolellisesti jo edellisiltana, joten epätoivoiselta aamuhässäkältä vältyttiin. Muuten olo oli jännittynyt, joka ei johtunut iloisena kuplivasta kisajännityksestä. Takareiden tilanteen tiesin, mutta se ei huolettanut, olihan lantio kuvattu ja