lauantai 24. kesäkuuta 2017

Miksi yhä juoksen?


Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee.

Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään.

Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saattaa kuulostaa kepeältä ja istuminen suorastaan vaatia liikuntaa vastapainoksi. Mutta ajatteleminen on yllättävän raskasta ja kuluttavaa puuhaa, jonka jälkeen tulisi tehdä vain palauttavaa liikuntaa. Kokonaiskuormitus kasvoi liian raskaaksi, ja lopulta kroppa pani pisteen koko touhulle. Muistan kyllä jossakin vaiheessa ajatelleeni, että kunhan vielä pari viikkoa jaksan, selviän mistä vain.

Mutta eipä se niin mene. Ei elämää pidä suorittaa, vaan elää. Jos joinakin aikoina pitää ponnistella erityisen paljon työelämässä, silloin täytyy höllätä muualta. Kun elämän jokaisella osa-alueella raastaa loputtomasti, menee pian maku kaikesta. Sitä ei saa päästää tapahtumaan.

Keväällä Juoksuaskeleet-blogin Satu kirjoitti juoksun harrastamisesta fiiliksen mukaan. Jäin miettimään hänen viisaita ajatuksiaan, ja olen niitä aina aika ajoin mietiskellyt myöhemminkin. Olen itse kokeillut aika monenlaista treenaamista tässä aikuisiän juoksu-urani aikana. Vaikka olin "juossut" kolme maratonia ja lukuisia puolimaratoneja ennen lasten saantia, juokseminen oli sellaista hyvinkin toisaikaista juoksentelemista vielä silloin. Toisen lapsen saatuani juoksemisesta tuli hetken oma aika, pyrähdys, jonne ehti sännätä suoraan ulko-ovesta ja palata pikapikaa imettämään lasta, joka sylki pulloon.

Silloin muistan ensimmäisiä kertoja miettineeni juoksemista tavoitteellisesti. Asetin tavoitteekseni juosta puolimaratonin alle kahteen tuntiin, ja seuraavan kesän lopussa tavoite täyttyi kepeästi ajalla 1.55.53. Mitään erityistä ohjelmaa en noudattanut, en tiennyt erivauhtisista lenkeistä saati vedoista, lisäsin vain määrää ja juoksin säännöllisesti. Seuraavana talvena päätin ryhtyä tavoittelemaan neljän tunnin alitusta seuraavan kesän maratonilla. Latasin puhelimeeni Runkeeperin ja ryhdyin noudattamaan neljän tunnin ohjelmaa. Siinä oli vain pari muttaa. Minulla ei ollut kokemusta vauhtijuoksuista, enkä tiennyt, että vetoja ei aleta juosta heti täysillä. Minulla ei myöskään ollut sykekelloa enkä liioin tiennyt sykerajoistani tuon taivaallista.

Kuvittelin myös, että kunto kasvaa muitta mutkitta ja jatkaa kasvuaan, mitä enemmän juoksen. Siksi ihmetykseni olikin vilpitön, kun toukokuussa puolimaratonilla juoksin ajan 1.55.43. Samana kesänä aloimme juosta ohjatuissa treeneissä, ja opin aika paljon tavoitteellisesta treenaamisesta. Tein vain sen virheen, että vertasin itseäni muihin ja juoksin aivan liian kovaa. Olin käynyt juoksutestissä selvittämässä peruskestävyys- ja vauhtikestävyysrajani ja kynnysarvoni, mutta en sen enempää kiinnittänyt niihin huomiota treenatessani. Nyt kun katson tuon ajan pk-lenkkien vauhteja, ne olivat kerta toisensa jälkeen lähellä anaerobista kynnystä.

Viime vuoden syksynä olin luopunut ohjatuista treeneistämme, koska olin kisannut koko kesän ja uupuminen oli vienyt parhaan terän. Pidin taukoa ja juoksin järkevämmin, opin nauttimaan ja juoksin ennätyksen maratonilla lokakuussa. Loppuvuosi meni palautellessa ja treenaillessa vähän sitä sun tätä. Sitten vuoden alussa aloitin tiukan, juuri minulle suunnitellun maratonohjelman, joka tähtäsi Hampurin maratonille ja alkuun tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Olin intoa täynnä, ja tavoitteellinen treenaaminen tuntui oikealta ja hyvältä. Viikkokilometrit kasvoivat ja tehot nousivat, mutta samalla myös kuntoni nousi ja vauhdit paranivat. Seurailin tuloksiani ja sykkeitäni, tein tunnollisesti kaikki treenit. Kaksi kuukautta meni hienosti, enkä muistaakseni jättänyt yhtäkään juoksua väliin, vaikka olisin kotiutunut vasta illalla koko päivän reissulta Tampereelta ja lähtenyt pakkaseen juoksemaan iltakahdeksalta. Juoksin, juoksin ja juoksin. Säännöllisesti kävin myös punttisalilla. Odotin Hampurin maratonia ja olin varma, että siellä viimein alittaisin omituiseen kulttimaineeseen muodostuneen neljän tunnin rajan.

Sitten tuli opintomatka Ruotsiin, aikataulut muuttuivat mahdottomiksi ja olin stressistä soikea. Juoksuja jäi välistä, enkä saanut enää kiinni rytmistä. Kehoni oli kuormittunut liikaa, ja se alkoi prakata. Lenkit olivat perä jälkeen tahmeita, raskaita, mahdottomia. Takareidet kiristivät, henki pihisi, rentous ja ilo olivat kadonneet. Minun olisi pitänyt osata kuunnella itseäni ja repäistä itseni irti suorittamisen oravanpyörästä. Tai kyllähän minä kuulin ja tunsin kehon viestimät ongelmat, ymmärsin, että tästä ei hyvää seuraa, mutta kuvittelin jotenkin ylivirittyneillä aivoillani, että voin käskeä kehoni venymään vielä jonkin matkaa. Ei siinä sitten käynytkään niin, ja lopun jo tiedättekin.

Nyt on ollut aikaa ajatella. Olen tosissani miettinyt, mikä on tärkeää. Mikä on tärkeää minulle.

Tärkeintä on ensinnäkin se, että voi ja saa liikkua terveillä jaloilla ja vahvalla, voimakkaalla keholla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tärkeintä on liikkua itseään varten, ei suorittaakseen, parantaakseen loputtomasti tuloksiaan, piiskatakseen, rääkätäkseen. On ymmärrettävä tosiasiat, ja hyväksyttävä ne. Itseään on aivan turha verrata muihin tai juosta päteäkseen muiden silmissä. Miksi ihmeessä? Jokainen tekee, mitä tekee, omasta tahdostaan, ja mieluiten siksi, että nauttii siitä. En voi kieltää, ettenkö saisi nautintoa kovista treeneistä, itsensä ylittämisen kokemuksista, venymisestä, onnistumisesta. Se on mahtavaa, parasta. Mutta en ole valmis tekemään niitä kaiken muun hinnalla.

Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että juokseminen on kaunein laji maailmassa, parasta huumetta ja hyvää oloa, olen huomannut, että saan hyvän olon myös pyöräilemisestä ja uimisesta. Voin lopettaa pään hakkaamisen seinään ja pitää yllä peruskuntoani myös näiden lajien avulla. Myös silloin, kun juoksu kulkee.

Ja juoksuhan kulkee, kun sitä ei pakota. Jos olen väsynyt, en enää mene vaan annan kropan levätä ja palautua. Pidin viikon juoksutauon, kun takareisi yhä vain kiristeli ja kipeytyi SM-viestien jälkeen. Viime torstain mäkivetotreeneissä se ei ollut enää niin hankala. Haluan, että opin kuuntelemaan vielä paremmin itseäni ja pystyn säilyttämään liikkumisen ilon koko elämäni, jos vain pysyn terveenä. Tulokset ja niiden parantaminen eivät ole ainut tai tärkein osa juoksemisesta saatavaa hyvää oloa, vaikka siihen ajatukseen on niin helppo sujahtaa mukaan. Olen aivan varma, että kun liikun hyvällä fiiliksellä ja teen sitä, mikä tuntuu hauskalta, voin joskus olla tyytyväinen tuloksiinkin, ihan vaan kaupanpäällisinä.

Olen tällainen kantapääoppilas. Opin sen, mikä itselleni sopii parhaiten, aina kantapään kautta. Mutta pääasia, että opin sentään joskus.

Iloista juhannusta!



On näillä jaloilla vielä paljon kilometrejä jäljellä, kunhan muistaa huoltaa niitä hyvin.

6 kommenttia:

  1. Tekstisi antoi ajattelemisen aihetta taas kerran. Pilkoit hienosti juoksuhistoriasi palasiin ja juoksun merkityksen eri elämänvaiheissa. Kuulostaa todella tutulta.

    Rakastan juoksua, mutta viime talven kokemuksista viisastuneena olen aikeissa pitää juoksuttoman kaksikuukautisen liukkaimpina kuukausina. Mukava kuulla, että peruskunnon saa pidettyä myös uimalla.

    Ihania, hyvän fiiliksen lenkkejä!

    VastaaPoista
  2. Hyvä postaus! Tässä kun oma kroppa jatkuvasti on kipeä jostain niin ei paljon treenaamiseen makuun ole edes päässyt mutta en ole myöskään jaksanut stressata sitä. Näillä mennään mitä on.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri. Ilolla ja nautinnolla, tästä eteenpäin :)

      Poista
  3. Hieno postaus. Laittoi todellakin tällaisen vasta-alkajan miettimään omaa harjoitusta/ motivaatiota ja tavoitteita.
    Lämmintä kesää ja kepeitä kilometrejä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että löysin blogin pariin. Mukavia kilometrejä myös sinun kesääsi :)

      Poista