lauantai 2. syyskuuta 2017

Maaria Trail Cup 19.8.

Kuva: Maaria Trail / Turku Trail Cup. Märillä ja liukkailla poluilla oli tunnelmaa.

Olen todistettavasti päässyt osallistumaan myös toisiin juoksukisoihin tänä kesänä takareisiongelmista ja harjoittelemattomuudesta huolimatta. Joskus NUTS Ylläs Pallas -kisan jälkimainingeissa muistan ilmoittaneeni mieheni ja itseni Turku Trail Cupin Maarian osuudelle, joka juostiin 19.8. Kisaraportti on ainaisten kiireiden vuoksi jäänyt kirjoittamatta, mutta yritän nyt palauttaa mieleeni tuon mutaisen ja märän mutta sitäkin hauskemman kokemuksen.

Ylläksen polkujuoksuturneen jälkeen olin kokonaista neljä viikkoa juoksematta, ja oikeastaan urheilemattakin. Ainakin oli tullut huolella palauduttua ja annettua kaikenmaailman kroonistuneiden vaivojen parantua. Olin pari viikkoa Italiassa opintoihini liittyvässä kesäkoulussa, ja siellä oli niin tiivis aikataulu, että kävin vain kerran uimahallissa kauhomassa 1,6 kilometriä vapaauintia. Kiirettä piti vielä viikon Suomeen palattuani, mutta sitten vihdoin sunnuntaina, elokuun 13. päivänä pääsin lenkille. Menimme miehen kanssa Ruissalon poluille, josta tuli mukava 10,5 kilometrin matka melko helpolla reitillä. Vaikka olen juossut Ruissalossa vaikka kuinka, nuo polut ovat jostakin syystä jääneet koluamatta. Kiva lenkki!

Olen pitänyt kesän aikana yllä peruskuntoani pyöräilemällä ja uimallakin, mutta nyt viimeistään huomasin juoksukuntoni huononemisen. Kymppi poluilla tuntui kuin olisin vetäissyt rankemmankin siivun, ja syke nousi paikoin ihan kiitettäviin lukemiin. On päivänselvää, että näin on tapahtunut, mutta en anna tosiasian masentaa. Nyt kuntoa on todella motivoivaa alkaa hilata paremmaksi ja nähdä miten nopeasti se tapahtuu. Keskiviikkona suuntasimme taas miehen kanssa Ruissaloon, tällä kertaa vuorossa oli 500 metrin vedot 2 minuutin palautuksella. Olin ajatellut, että vetoja saisi tulla 5 - 6, mutta kun niitä sitten ryhdyttiin kiskomaan, huomasin, että tässä vaiheessa neljä on tarpeeksi. Vauhdit ovat toki huippuhetkistä hiipuneet, ne olivat 4:58 - 4:48. Oikeastaan aika hassua, että vasta jälkikäteen sitä tajuaa, että oli sittenkin kovimman treenivaiheen keskellä ihan hyvässä kunnossa. Oli silti kivaa päästä taas juoksemaan, ja juosta myös "kovaa". Takareisi oli aika iisisti, mutta tuntemuksia oli edelleen.

Siksi päätin tarttua turkulaisen joogastudion Pure Moven tutustumistarjoukseen, jotta saisin pidettyä kehonhuollosta alkavan treenikauden keskellä kiinni. Perjantaina olin siis yin & yang -fuusiojoogassa, joka tapahtui 35 asteen lämmössä. Siellä venyessäni paikallistin oikeasta takareidestäni syväjumin, jonka tajusin vaivanneen koko ajan keväästä lähtien. Jotenkin takareiden syvät lihakset ovat jänneinsertiitin seurauksena vetäneet kramppiin, eikä jalka ole päässyt missään vaiheessa kunnolla rentoutumaan. Jooga teki todella hyvää ja iski samalla tosiasiat kasvoille. Kävin nimittäin säännöllisesti joogassa ennen kuopukseni syntymää, ja nyt sain huomata, miten paljon kehoni oli niihin aikoihin verrattuna kangistunut. Muutos oli järkyttävä. Päätin, että siihen tulee nyt muutos, koska olenhan jo todistanut itselleni, että kiirehtimällä en pääse parempiin tuloksiin, päinvastoin saan itseni hajalle. Miksen voisi siis tavoitella parempaa juoksukuntoa tällä kerralla itselleni armollisemmin ja todella nauttimalla kaikesta, mitä teen?

Lauantaina koitti kisapäivä. Oli jännittävää, kun ensi kertaa miesmuistiin en tavoitellut mitään aikaa, edes salaa, vaan tällä kerralla olin mukana uteliaisuudesta ensinnäkin tutustuakseni uuteen polkureittiin ja toiseksi todetakseni, mikä oma kuntoni todellisuudessa on. Aamulla tuli kiire, ja lopulta olimme Maarian Mahdin urheilutalolla vasta lähempänä kello 10.30, kun lähtö oli kello 11. Olin taas matkassa miehen kanssa, josta on tullut säännöllinen lenkkikumppanini. Hän on myös vähemmällä treenaamisella tullut hyvin nopeasti nopeammaksi ja kestävämmäksi kuin minä, joten yhdessä harjoitteleminen on oikeasti motivoivaa, molemmille. Haimme numerolaput ja verkkailimme lähelle lähtöpaikkaa, jonne oli urheilutalolta noin 800 metrin matka. Satoi, mutta kosteus tuntui tekevän tulevasta suorituksesta vain miellyttävämpää. Ehdin tehdä ihan huolellisesti kaikki perinteiset kevätjuhlaliikkeet aukkareineen, liikkuvuusharjoituksineen ja venyttelyineen, ja sitten jolkottelimme lähtöalueelle pientä riippusiltaa pitkin.

Porukkaa oli aika paljon, ja näin heti tuttujakin. Minulla ei ollut reitistä oikein mitään hajua, mutta Taivaanrannan juoksija -blogia kirjoittava Anne, joka on osallistunut jo pariin aikaisempaakin Turku Trail Cupin osakilpailuun, kertoi, että luvassa on paljon rankempi matka kuin vaikkapa Ruissalon poluilla. Lisäksi polut olivat kuulemma todella mutaiset rankkojen sateiden vuoksi. Bongasin myös Sporttaillaan-Hannan, oli kiva saada seuraamilleen blogeille kasvot tekstien takana. Ehdittiin siinä hetki vaihtaa ajatuksia, ennen kuin lähdön hetki koitti. Lähtöpaikka sijaitsi metsässä, joten pääsimme heti polkuun käsiksi. Asemoiduin jonnekin puolivälin tienoille, sillä samaan aikaan matkaan lähtivät sekä 10 kilsan että tuplamatkan juoksijat. Kovimmat olivat tietysti kärjessä, ja sinne ei ollutkaan mitään asiaa. Polut olivatkin todella mutaiset ja märät, mutta jostakin syystä minua ei pelota juosta kovaa mutkaisilla poluilla, edes alamäkeen. Märät juurakotkaan eivät haittaa, mutta märillä kallioilla alan vaistomaisesti jarruttelemaan.

Letka asettui nopeasti uomiinsa, ja pääsin juoksemaan omaa vauhtiani. Mies meni jo ensimmäisellä kilometrillä menojaan, eikä kiemurtelevilla poluilla näköyhteys säilynyt kuin juuri pariin edellä menevään. Huohotin heti alussa voimakkaasti, mutta hengästymiseni ei tuntunut vaikuttavan tahtiin, tai tuntui että jaksan painaa, vaikka huohottaminen antoikin varmaan ymmärtää jotakin muuta. Toisin sanoen en ollut niin piipussa, miltä kuulostin. Jos olen huono vauhdin säätelyssä sileällä, poluilla siitä ei tunnu tulevaan senkään vertaa mitään. Tai oikeastaan en edes yritä jakaa voimiani, menen vain niin lujaa kuin pääsen. Metsässä tulee kuitenkin tasaisin väliajoin maastoja, joissa ei pääse kovin vauhdikkaasti, tai minä en pääse, ja silloin syke ehtii palautua maltillisemmaksi ja voimia säästyy pidemmälle. Ehkä siksi annan mennä silloin kuin kulkee, enkä sen enempää mieti, riittävätkö rahkeet.

Maarian reitti oli monipuolinen, haasteellinen - ja niin kiva! Sain metsästä taas oikein kipinän juoksuharrastuksen jatkamiseen. Vaikka kroppani oli edellisen viikon treeneistä kipeä ja erityisesti edellisen illan joogasta jumissakin, pääsin ihan hyvään menoon. Kelloa en tyypillisesti vilkuillut muuta kuin ajan ja matkan osalta, sykevyö oli ikävästi unohtunut kotiin. Tapahtui taas sellaista haitariliikettä kuin Ylläksellä. Alkumatkasta juoksin aika monen ohitse, mutta ylämäissä takaa tulevat ottivat minua helposti kiinni. Vaihdoin hyvin lepsuin perustein aina maaston kohotessa kävelyksi, mutta koska alamäessä uskallan mennä, sain hävityssä ajassa myös kiinni. Puolimatkassa oli koko reitin jyrkin ja pisin mäki, ja kun sitä siinä puuskutin menemään, mäen laella odotelleet toimitsijat huudahtivat, että onkos tuo nyt sitä juoksua?! Hymyssä suin, ei lainkaan ikävään sävyyn. Oli alkanut sataa ihan saavista kaataen, eikä siinä ollut oikeastaan mitään muuta tehtävissä kuin jolkotella vain eteenpäin. Vauhti oli hiipunut, mutta en ollut enää niin hengästynyt. Tuntui silti, etten yhtään kovempaa pääsisi, housut olivat litimärät, paita oli litimärkä, hiukset olivat litimärät. Onneksi ei ollut kylmä.

Jossakin kohdassa tuplamatkaa juossut Hanna porhalsi ohitseni, ja mietin, että onneksi itselläni on tahkottavana vain puolet siitä. Jossain kohdin, ehkä kolmisen kilometriä ennen omaa maaliani menin puolestani Hannan ohi, mutta sen jälkeen on alkanut matka painaa ja voimat huveta, sillä en ole lainkaan huomannut, kuinka Hanna on mennyt vielä kertaalleen minun ohitseni ja lähtenyt seuraavalle kierrokselle ennen kuin itse ehdin maaliin. Meinasin myös sekoilla pari kertaa reitillä, mutta se johtui ihan omasta tyhmyydestäni, sillä kaksikin eri kertaa olin hypätä maahan vedetyn, valkoisen reittilakanan ylitse, kun kuvittelin jotenkin sumenevassa mielessäni, että nauhat ovat sellaisia maratonilta tuttuja ajanottopisteitä. Ainakin ensimmäisellä kerralla perässäni juosseet olivat tulla johdetuksi harhaan, eikä ihme, että jonkin ajan päästä he katsoivatkin parhaaksi mennä minusta ohitse. Jaloissani vain ei ollut jerkkua. Mielikuvissani liihoittelin märillä ja liukkailla kallioilla vuorikauriin lailla yli juurakoiden ja mättäiden, mutta vielä aivan viimeisellä kilometrillä porhalsi ohitseni naisporukka, jonka kanssa olimme ohitelleet vuoron perään, ja sekös minua kismitti.

Oli muuten hienoa, että kaatosateessakin metsään oli tullut nuorta ja vanhaa porukkaa kannustamaan, yhdessäkin tiukassa kulmassa luulin ensin erästä vihreään sadetakkiin pukeutunutta miestä puuksi. Lapset hurrasivat, ja se tuntuu aina kivalta. Oma kelloni näytti koko ajan muutaman sadan metriä vähemmän kuin kilometrimerkit, joten kun kellossani luki 9,4 kilometriä, aloin jo odotella loppusuoraa. Kuulin, että takaani lähestyi joku, mutta onneksi loppumatka oli alamäkivoittoinen ja sain kiihdytettyä tahtia. Kunnon loppukirikin taisi irrota. Maaliin tulin ajassa 1.12.47, oma kelloni näytti 1.12.36 ja matkaksi 9,59. Virallisten tietojen mukaan tahti oli 7:16, joten tuolle reitille omaan kuntooni nähden loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvä. Naisten yleisessä sarjassa oli 11/20.

Garminin tahtikäppyrän mukaan sain sittenkin nostetta loppua kohden. Saattoi kyllä reittiprofiili olla suotuisa myös.

Venyttelyjen jälkeen oli mahtavaa suunnata Maarian Mahdin urheilutalolle syömään jauhelihakeittoa ja saunaan. Lauteilla viimeistään huomasin, että olen ihan kuitti. Takareisi oli kiristellyt matkan varrella, mutta nyt kun magneettikuvan perusteella tiedän, että siellä ei ole mikään kohta rikki, aion jatkaa joogassa käyntiä. (Tällä hetkellä jalka tuntuu viiden joogakerran jälkeen jo huomattavasti elastisemmalta, joten syväjumi on luultavasti sulamassa.)

Oli kyllä kiva rykäisy! Siitä oli monenlaista iloa: 1) pääsin vihdoinkin juoksemaan lappu rinnassa, 2) pääsin juoksemaan kisoissa mieheni kanssa, 3) oli mahtavaa juosta mudassa ja kaatosateessa (etenkin edellisen päivän kammottavat tapahtumat Turun torilla unohtuivat mielestä ainakin hetkeksi), 4) näin juoksututtuja ja oli kivaa vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia, 5) tuli ihan kamala into kasvattaa jälleen kuntoa ja alkaa treenata ihan tosissaan!

Siksipä kotiin päästyämme ilmoitin meidät heti Trail Cupin viimeiseen osakilpailuun Parmaharju Trailille, joka juostaan lokakuussa. Siellä onkin sitten 20 kilometrin matka.


Kuva: Maaria Trail / Turku Trail Cup


4 kommenttia:

  1. Mahtavaa!! Onnea hienosta juoksusta. Hienoa, kun lähdit kisaamaan, sieltähän sitä treeni-intoa on hyvä ammentaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä tällaisiin kannattaa osallistua ilman sen suurempia tavoitteitakin! Etenkin polkukisoista saa hyviä vinkkejä myös uusista reiteistä.

      Poista
  2. Jee, kiva kun naputtelit kisaraportin! Nuo kuvat ovat mahtavia, niistä kyllä näkee, millainen keli oli. Oli kiva tavata, ja nähdään ehkä Parmaharjullakin (harkitsen osallistumista vielä). Mahtavaa, että juoksuintoa riittää, tsemppiä syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, totta, naurattaa tuo märkääkin märempi liimaletti :D Kiva, jos tulet Parmaharjulle, voidaan kyydeistä sopia sitten jo etukäteen mennen tullen. Tsemppiä myös sulle treeneihin!

      Poista