Siirry pääsisältöön

Kaarinan Syysmaraton, kymppi 7.10.

Kuva Parmaharju Traililta 14.10.2017. Kuva: Antti Suonpää.

Kuva on eri kisasta ja rapsakin jo yli kuukauden vanhasta tapahtumasta, mutta näillä mennään. Kävimme juoksemassa kympin Kaarinan syysmaratonilla mieheni kanssa 7. lokakuuta. Edellisen sileän kympin olen juossut Raisiossa viime vuoden elokuussa aikaan 53 jotakin. Edelliskerrasta oli siis yli vuosi aikaa ja välissä pitkiä juoksutaukoja hamstring-syndrooman ja ylikunnon takia. Tänä syksynä olen vihdoin saanut treenit käyntiin ja kuntoutuksen ansiosta takareiden lähestulkoon kivuttomaksi. Lokakuun alussa ajatuksena oli vielä juosta Parmaharju Traililla 20 kilometriä ja mennä Kaarinaan rykäisemään kymppi alkupalaksi. Parikymppiä oli lopulta liikaa, mutta kymppi onnistui.

Kaarinan syysmaraton oli minulle kisana uusi tuttavuus, joten odottelin innoissani reittiä, jonka olin kuullut olevan tasainen. Eipä ollut paljon odotuksia vauhdista, sillä tiesin kuukausien tauon säännöllisessä ja tavoitteellisessa treenaamisessa iskeneen erityisesti vauhtikestävyyteen, jonka merkitys juuri lyhyemmillä matkoilla korostuu. Ajoimme paikalle hyvissä ajoin, lähtö oli kello 10.45. Lapset oli viety hoitoon, joten saimme rauhassa keskittyä. Verkkausta tuli alkuun vähän reilu kilsa, samaten tein aukkarit ja liikkuvuusharjoitteet. Satoi vettä. Oli kuitenkin aika lämmin, joten en edes harkinnut muuta kuin pelkkää pitkähihaista ja trikoita. Valinta osui nappiin, pitkähihaisestakin piti kääriä hihat.

Sade yltyi lähdössä oikein rankkasateeksi, mutta se loi vain enemmän tunnelmaa. Paikalla oli paljon tuttuja järjestäjäseura Finnish Marathon Runnersista, mikä oli kiva. Myös juomapaikoilla näin tuttuja, jotka kaikki tsemppasivat mahtavasti. Lähdettiin matkaan. Olin puolivälin paikkeilla, ja lähdin reipasta vauhtia matkaan, kumminkin niin, ettei tuntuisi liian kiivaalta. Kroppa oli lämmin, ja olin syönyt aamulla riittävän vähän, jotta mahassa ei tuntunut raskaalta. Melkein heti pääsin juoksemaan omaa vauhtiani, nopeammat menivät menojaan ja itse jäin peesaamaan edessäni juossutta naista. Vauhti oli alussa sellaiset 5:20/km, mutta sekin tuntui. Tasavauhtisia kovia lenkkejä sileällä ei ollut tullut juuri tehtyä eikä vetojakaan vielä paljon. Ihmettelin, miten eri tavalla ihmiset kisoihin pukeutuvat, osalla, jotka juoksivat itseäni nopeammin, oli paljon enemmän päällä, monilla paksu tuulitakki ja joillakuilla vielä huppu päässä. Olen kai niin kuumaverinen ja hikoilen paljon, että itse läkähtyisin jos kisaisin takki päällä paitsi nollakeleissä.

Juoksin saman naisen perässä kolme neljä kilsaa, ja huomasin, että hänellä alkoi vauhti tuntua. Itse olin jo parin kilsan kohdalla tuumannut, että meno tuntuu kamalalta, en jaksa pitää vauhtia yllä, hyydyn ja keskeytän. Nyt olen jo oppinut, että tämä on minulle tyypillistä kisoissa, alussa meno tuntuu raskaalta, vaikka vauhti ei olisikaan kuntooni nähden liian kova, mutta sitten kilometrien tasaisesti taittuessa alan saada itsevarmuutta ja juokseminen muuttuu siedettävämmäksi, jopa mukavaksi. Niin nytkin. Sade alkoi jossakin vaiheessa laantua ja puolivälin jälkeen ei muistaakseni enää juuri ripotellut. Ennen ensimmäistä juomapistettä viiden kilometrin tuntumassa olin jo ohittanut naisen ja saavutin edellä juoksevaa miestä. Vauhti ei kylläkään kiihtynyt, laskikin paikoin, mutta olin saanut juoksufiiliksestä kiinni. Ehkä pitäisi näille lyhyemmille matkoille lämmitellä paremmin, niin kroppa olisi kunnolla iskussa heti ensimmäisillä metreillä.

Reitti oli tosiaan tasainen. Välillä mentiin asfaltilla asuinalueiden läpi, välillä hiekkateillä peltojen keskellä. Tänne Kaarinan ja Voivalan perukoille pitäisi tulla vetämään pitkiskin joku kerta, maisemat näyttivät mukavilta. Kuuden ja puolen kilometrin kohdilla ja siitä kilometri eteenpäin oli kisassa vaikein vaiheeni. Takaani alkoi kuulua puheensorinaa, ja sielä lähestyi hyvävoimaisena noin viiden naisen porukka, jotka vetäisivät ohitseni. Olisi pitänyt iskeytyä siihen peesiin, mutta tuolla hetkellä voimani olivat kadoksissa ja he menivät menojaan. Tämä oli niitä kisoja, joissa en katsellut loppumatkasta enää kelloa, koska tiesin, että aika ei miellytä.

Olin yrittänyt saada edessäni juossutta miestä kiinni jo useamman kilometrin ajan. Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsin hänen rinnalleen, mutta siitä voimaantuneena mies kiristi askeltaan. Vähän tämän jälkeen alkoi puolimaratoonareiden kärkeä mennä ohitse. Käväisi mielessä heidän vahvaa ja helppoa menoaan katsellessa, että mahdammeko harrastaa eri lajeja. Yhdeksässä kilometrissä Kaarinan lukio ja maali alkoivat häämöttää, ja sain kiristettyä vähän tahtia. Edellä menneen miehen ohi en päässyt, mutta maaliin sain sentään loppunoston. Takareisi kesti hyvin kovempaakin juoksemista, välillä se matkalla tuntui, mutta ei sattunut.

Loppuaika oli 57:19 brutto ja omassa kellossani netto 57:18. Kellossani matkaa oli 200 metriä enemmän, mutta en sentään niin perältä lähtöviivaa ylittänyt, jotakin häikkää siis gps:ssä. Ennätykseni 50:28 on huhtikuulta 2016, Aurajoen yöjuoksuista. Lähes 7 minuuttia ajassa siis tuntuu harjoituksen puute, reitti oli nimittäin nyt niin tasainen ja olosuhteet myöskin hyvät, että jos kunto olisi ollut kohdillaan, kisa olisi ollut ennätysten paukutteluun omiaan. Parasta tässä oli, että kisaaminen ja kovaa juokseminen sileällä tuntui vallan mahtavalta, ja sain kovan kisanälän. Kovia treenejä siis lisää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen